Äiti kun tunsi, että isällä on vielä toivoa jaloistaan, niin lievisi
mieli ja rupesi ajattelekaan miten sitä lähdettäisiin eteenpäin.
Ajatteli aamulla lähteä Koskelan emännältä tahtomaan suoloja, ja
pyytämään isälle käsitöitä, edes verkon kudelmia, joista voisi jotakin
ansaita, ja kun kuulevat isän onnettomuuden, niin armahtaessaan ehkä
antavat jotakin apua. Eihän nyt Jumala liene heitä kironnut aivan
suulleen kuolemaan, eihän köyhyyteen ole oma syymme, kohtalo on
kietonut. Ei, ei toki Jumala salli meitä niin onnettomiksi, että
nälkään kuolemaan, ajatteli äiti, ja tuntui mielessä selviävän, että
isän onnettomuus on sallittu sen tähden, että ihmisten armeliaisuus
johtuu sen kautta heidän kaikkein hyväkseen. Mitä enemmän sitä
ajatteli, niin mielessä valkesi kuni päivä, että niin se on, että
tapahtuma, joka ihmisen silmään näyttää äärettömän pahalta, sen on
Jumala viisaudessaan määrännyt hyvän juureksi ja kääntää sanomattomaksi
hyväksi. Kiitetty olkoon Jumala, huokasi äiti, ja tunsi tehneensä
syntiä kun illalla oli niin synkkä ja toivoton kohtaloonsa. Mutta
uskoi, että anteeksi antava Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ei
tuntunut nukuttavan, niin nousi ylös, pani puita takalle, sytytti ne
palamaan ja sen tulen valossa rupesi paikkaamaan töppösiään, että kun
päivä alkaisi liketä, niin lähtisi Koskelaan.
Kaikki nukkuivat. Isäkin nukkui aivan henkihieverinä eikä Vanninkaan
valitusta kuulunut, niin tuntui kuni rauhan enkeli olisi piirittänyt
sen majan. Ja kun äiti sai paikanneeksi tamineensa, niin tunsi
itsessään väsymyksen tapaista raukeutta. Köllistyi vuoteelleen ja
nukkui samassa. Herasi vasta kun päivä valjenneena kohta tunkeutui
pirttiin läpi jäisien akkunoitten.
Säikähtyen heräsi äiti ja toimittautui niin sukkelaan kuin taisi
lähtemään Koskelaan. Mielessä oli yhä vaan Jumalan ihmeellinen johto,
miten pahat asiat kääntyvät juuri parhaimmaksi hyväksi. Ovathan he
kumpanenkin olleet ikänsä kelpo ihmisiä, palveluksessakin alkuaan
ollessaan nuhteettomasti kaikin puolin käyttäytyivät -- sen tietävät
kaikki ihmiset. Nyt jos on köyhäksi jouduttu tämmöisinä aikoina
lapsijoukon kanssa kinnaroidessamme ja kylmään metsään mökkiä
tehdessämme, ei ole oma syymme; kyllä kait olemme kaikki voimamme
panneet polaan, sen tietävät kaikki ihmiset, ja kun nyt tuommoisen
tapauksen hyvä Isä salli, että tuon ainoan perheen tuen piti tulla
jalattomaksi, niin eivät suinkaan voi olla auttamatta kellä
pikkusenkaan lienee millä auttaa; ja onhan niillä Koskelaisillakin edes
suoloja, joita kuormittaisin tuovat kerralla. Ja suoloja kun
saataisiin, niin voisihan Jumala antaa metsästä edes yhden riekon
päiväksi ja pyhäksi edes jäniksen. Eihän tuo sekään suurta koloa metsän
haltian karjaan tekisi. Niitten ja suolain turvin menisimme talvesta
yli, ja kesään kun pääsisimme niin sitkeä olisi kesänen kuolija.
Näissä mietteissään laittautua kahmerehti äiti matkatamineihinsa.
Kenkiä ei ollut, niin pani kolmet paikkaset sukat päällekkäin ja
niitten päälle pitkävillaiset turkkitöppöset, katsahti vielä orrelle
isän töppösiin; panisiko vielä ne, ettei kävisi kuten isän jaloille,
mutta paksulle ja lämpymälle se tuntui; oikein mukavalle tuntui
lattialla kävellessä, kun jaloissa tuntui niin vahvalta, tilavalta ja
lämpymältä. Monta kerrosta pani äiti alusvaatteita, joiden päälle pani
isän päällyksettömän mustaksi pinttyneen rajettuneen turkin, ja sitoi
siiman palasella kiinni. No lämpymälle ja muhkealleppa tuo nyt tuntuu.
Ei luulisi olevan pakkasella tekemistä minun kanssani, ajatteli äiti
uunin korvalta, turvakoita ottaissaan ja pujottaissaan kaksia
turvakoita päällekkäin. Ja asetellessaan käsiinsä katsahti vielä
nukkuvata joukkoa, katsahti halkokokoa: No ompa noita halkoja pirtissä,
että saavat tulen takkaan, ajatteli ja alkoi työntyä ulos. Mutta oven
oli kylmänyt kiinni, että kolme kertaa piti polvillaan rysäyttää
ennenkun pääsi irti, ja suuren jyräyksen synnyttikin kun viimein
aukesi, ja kaikki heräsivät siitä jyräyksestä ja hyppäsivät istuilleen.
Vaan kun näkivät olevan äitin ulos menemässä ja näkivät oven täydeltä
tunkeutuvan pirttiin valkeaa pakkasen usvaa, joka mylläköiden alkoi
vieriä perään, niin paiskautuivat pitkäkseen, vetäsivät peitteet
korviinsa ja kätkeytyivät kokonaan peittoihinsa.
Äiti ulos tultuaan jysäytti oven lujasti kiinni, otti kodan nurkkaa
vasten pystyssä olevat kuurottuneet suksensa, turvakollaan pyyhki
niitten pohjista kuuraa, heitti ne hangelle rinnakkain, astui jalkansa
niitten päälle, vaan varpaallisiin piti kahden käden pakata noita
suuria töppösen kärkiä sopimaan, mutta sopi ne kuitenkin, ja niin lähti
hiihtämään. Suksenpohjat olivat karkeassa jäässä ja kahisivat lumessa,
kuin säilärauta. Ja raskaalta ja tukalalta tuntui niitten vetäminen.
Mutta siitä ei äiti huolinut, vaan vaston vihaista pakkasviima
nilakkata ojenti matkansa Koskelata kohti. Syvään vajosi talvisessa
pakkasvidissä äitin sukset, leveälle ulos suksen jäleltä työnti suuret
töppöset pehmeän lumen ja katkeamaton raito näkyi leveän ladun sivulla
äitin luutaisen sauvakon syviä askelia.