I.

Katovuosia oli tullut; jo kymmenen, vaan ei yhtään niin katalaa kuin

tämä, ettei korvan kuuluviin tullut yhtään riihellistä semmoista

viljaa, joka olisi ruumenista eronnut. Ja ihmisillä jos olikin

entisiltä paremmilta ajoilta joku vähä viljaa jälellä, niin ne

kätkettiin seitsemien lukkojen taakse siemeniksi tulevan kesän varalle,

jotta kaikilla oli ruokana metsänvilja ja kala, petäjä- ja

olkijauhoista tehdyn tahnoksen kanssa.

Talvi oli ankara, alituista tuiskun kirtupakkasta, tuuli pohjoisessa ja

idässä, joten se viikot ja kuukaudet pysyi aivan miehen syöpänä

virnakkana.

Tammikuun viimeinen pakkasilta oli jo pimennyt pimeimmälleen ja

iltavalkea palaa riemotteli Metsävainion turvekattoisen pirtin

raunioisella takalla. Tulen liepeellä seisoi jalkapata vettä

puolillaan. Se tulen puoleisesta laidasta kiehua kuhisi, että vaahdot

yhtenä suppona vierivät yli padan ja joku lihan sirpale aina silloin

tällöin vilahti vaahtien seassa. Ansalla saatu riekko oli nyt

sirusteltu pataan pieniksi kipeniksi. Kuusivuotias Taneli oli nyt ollut

äitillä apuna riekkoa lihatessa ja tiesi saavansa pään palkastaan ja

katseli nyt kiehuvaan pataan, näkyisikö sitä riekon päätä siellä

vaalitien seassa hurahtelevaksi. Sitä hän katseli, että makea vesi

tippui huulella lipottavan kielen nenästä, ja laihoissa tuhranneissa

kasvoissa näkyi odotuksen kuivia väreitä.

Kahdeksan vuotias Niilo jykerti tylsällä äitin visapäisellä

patapuukolla paksusta päreenpalasesta puuhevosta. Veitsi kun ei

tahtonut pystyä, niin hijoa karnutti sitä takkakiven laitaan, sylkäsi

väliin aina siihen kiveen ja taas hijoi kunnes luuli sen olevan terävän

ja rupesi kapertamaan, eikä näkynyt joutavan muusta meiningistä

pitämään mitään väliä. Äiti istui tulen vaiheella kolmijalkaisella

jakkaralla ja polviensa päällä heilutteli neljävuotiasta Vannia, joka

taudin vointeessa voihkerehti, näpisteli kuivia huuliaan ja silmät

vierähtelivät kiinni.

Ulkona haukkui Halli siksi vihaisesti kuni venäläisiä olisi tulossa,

vaan siitä ei nyt kukaan näkynyt välittävän, olihan se ennenkin

haukkunut, vaikkei tietty mitä se haukkuu. Mutta kun kartanolta kuului

hyvittelevä ääni, niin Hallin haukkuminen taukosi ja muuttui

ystävälliseksi, iloiseksi vokinaksi, ja liehakoiden alkoi se hyppiä

pystyyn.

Kuurettuneen oven takana alkoi kuulua hitaita pehmeitä askelia. Heti

aukesi kirahtava puusaranainen ovi, jonka raosta eellimmäisenä hulmahti

pörrökarvainen Halli lumisine turkkineen sisään ja hyvillään hulmuili

kaikkien luona antaakseen tietää, että se oli hän, joka sai tulijan

ensiksi tervehtiä. Mutta kukaan ei joutanut välittämään Hallin

mielihyvästä, silmät vaan kiintyivät oveen ja poikain suusta pääsi

iloinen ääni: isä tulee. Aivan yltäpäältä kuuretuksissa, ihan

silmäripsetkin kalkkareissa, työntyi ukko hitaasti pirttiin ja hartion

voimasta nykäsi oven kiinni, että tulisi niin visuun kuin mahdollista.

Sitten pitkävillaiset turkkitöppöset jaloissaan, kantapäisillään ja

kömpelön näköisesti astui penkin sivulle. Oudostellen tuijottivat

tulijaan jokahisen silmät, paitsi sairaan Vannin, ja tiukasti

silmäillen seurasivat tulijan kaikkia liikkeitä, kun se alkoi

kopistella kuuraa itsestään, päästeli ympäriltään siimaisen vyönsä,

riisui resuisen turkkinsa, pani sen naulaan ja kärsivän näköisin

kasvoin istahti penkille.

Äitin kasvoissa näkyi outo kummastus ja arasti värähtävällä äänellä

kysyi: Mikä sinulla on jaloissa?

Isä varasi pinttyneet kätensä polviinsa ja allapäin katsoi suuriin

töppösiinsä ja vaikeroiden virkkoi: Paleltuivat tässä tiistaina,

tuolla Kerilän tervasmetsässä.

-- Herra Jumala. Paleltui! kuului hätäisesti epätoivoinen huudahdus

äitin suusta.

-- Paleltuihan ne, eikä ollut edes pakkasen jäljen katsojaa aikanaan,

niin saivat tulla tuskille... Varpaat menivät aivan hiileksi ja...

-- Ja mitä sitten? lisäsi äiti.

Isä arveli sanoa, että eikö nuo varpaat lähtene pois, mutta kun tunsi

äitin olevan niin hätäisellä mielellä, niin keskeytti.

-- Hyvä Jumala, hyvästi siunatkoon, lisäsi tuskaisesti huokaisten äiti,

katsahti polvillaan retkottavaan Vanniin ja lisäsi: Hyvä olisi ollut

muuten, niin nyt on parempi kun hänen vielä piti jalattomaksi tulla.

Otti Vannin syliinsä, kantoi sen penkille, peitteli sen vaateresuilla

ja tahtoi riisua isän jalat nähdäkseen, osaisiko niitä jotenkin hoitaa.

Ukko riisui töppöset jaloistaan, hiljalleen raposteli resuisen kääreen

toisesta jalastaan ensin irti, ja viimeisen kääreen varpaittensa

ympäriltä kierti hyvin varovasti pois, josta selvisi esiin paljas

jalkaterä, jossa varpaat jalkapöytää myöten olivat visvan kanssa

törttyneet yhdeksi turpeeksi ja turvottuneet aivan muodottomiksi.

Äitin sydäntä vihlasi, että parahtava sanaton, tuskainen huudahdus

kuului hänen suustaan eikä pitkään aikaan kyennyt muuta sanomaan kuin

voivotteli vaan kipeästi.

-- Jo siitä olen minä tuskat nähnyt, virkkoi isäkin vaikeroiden, ja

alkoi kääriä entisiä kääreitä jalkansa ympärille, vaan kun näki äitiin

niin pahasti käyvän, niin ei aukonutkaan toista jalkaansa, jossa oli

kantapääkin paleltunut ja varpaittenkin puoli yhäkin pahempi.

Äiti meni ikäänkuin toimettomaksi. Sydämmen tuska puhkesi valtavaan

itkuun. Hän turski katkeraa itkua ja itkun seasta kuului joitakin

epämääräisiä varmaa toivottomuutta ilmaisevia sanoja, ja käveli vaan

lattialla tuskissaan eikä huomannut sitäkään kun keitto kiehui kuiviin

että pata kuivapohjana kärisi takalla.

Taneli ja Niilokin olivat ihan kuin pökerryksissä, eivät tajunneet

nekään tälle ilmalle; se äitin tuska vaikutti heihin niin

kummallisesti. Taneli se oli enimmän kummissaan, kun näki, etteihän isä

ole hetikään kuolevan näköinen, koska vielä istuu, ja minkä tähden

äitillä on tuonlainen hätä, mutta tuntui se siltä, että hätäillä sitä

kuitenkin pitäisi hänenkin muitten mukaan. Ei hän sitä kuitenkaan

saattanut tehdä kun ei päässyt varsinaisesti alkuun, katseli vaan

suurilla silmillään muitten meininkiä. Muistipa taas mennä katsomaan

sitä kiehuvaa pataa, näkyisikö nyt vilahtelevaksi riekon päätä, mutta

kun näki padan kuivillaan, niin huudahti: Pata on vuotanut keiton.

Silloin havahti äiti, luuli sen kiehuneen että on vajonnut siitä

märkyys, eikä kyyneleisillä silmillään tullutkaan tarkastaneeksi, että

pata oli aivan kuiva. Suurella pahkakauhalla pistää tomahutti saavista

jäänhileistä vettä ja kaasi pataan. Silloin räsähti pata kappaleiksi,

että palaset kimpoilivat lattialle ja tuhkapilvi täytti koko pirtin ja

tuli melkein sammui. Silloin Tanelikin pääsi hätäilemisen alkuun,

parahti kohti kurkkuaan itkemään ja itkunsa seasta kuului

karvasmielisiä sanoja: Kun lintukeitto meni, lintukeitto meni, voi,

voi, lintukeitto meni.

Niilon suusta ei kuulunut sanoja, mutta itki hänkin niin katkerasti

kuin kahdeksanvuotias ihminen voi itkeä.

Äitin hätää tuo tapaus ei paljon suurentanut, löi käsillään vaan

rintoihinsa ja tuskin kuuluvasti virkkoi: Kaikki nyt pitää nähdä... Tuo

olisi vielä ollut syömistä, niin...

Hallikin näytti ymmärtävän talonväen surun ja isän vaivan, mutta kun

suruun ei voinut ottaa osaa, niin käytyään ensin kaikkien luona, meni

hän isän luokse, haisteli sen jalkoja sitten ikäänkuin hyvittääkseen

isän mieltä, istahti lattialle isän jalkain viereen, nojasi hartionsa

isän polviin, josta syrjäsilmällä katseli isää silmiin, kun tämä

huvikseen verkalleen silitteli hänen pitkävillaista niskaansa.

Tuhkapilvi haihtui pirtistä, tulikin virkeni palamaan, ja äitikin

tointui tajuamaan asioita. Sopella oli vanha reikälaitainen kattila,

sen otti äiti, puikon kanssa selvitteli tuhkasta ne lihat, huuhtoi

niistä enimmän poron ja laittoi ne siihen kattilan laitaan kiehumaan,

istahti sitte äskeiselle kolmijalkaiselle jakkaralleen ja

kiehutellessaan sitä poroista lintukeittoaan siihen hulmuavaan tuleen,

huokaili mielensä ahtaimpia kaihoja ja hiljalleen sekotteli olki- ja

petäjäjauhoja keittoonsa, että tuli sakeanlaiseksi velliksi.

Keitto joutui valmiiksi.

Jokahisella oli omituinen kuppinsa, niihin jakoi äiti keiton. Mutta kun

keittoastia oli pienempi, niin ei tullut kuin puolilleen kupit ja oma

kuppinsa jäi melkein tyhjäksi.

Taneli näki, että, hänen kuppiinsa tuli riekon pää, kuten sen pitikin

tulla, niin hyvä mieli mutuili suupielissä kantaessa kuppiaan pöydälle.

Kannettiin sinne kaikki muutkin kupit, joista tuohiropeessa paistetun

petäjärieskan kanssa kokoutuivat kaikki syömään, paitsi äiti meni

Vannin luokse penkille ja vei Vannin kupin sinne ja kysyi: Syötkö sinä?

Vanni kielellään kasteli huuliaan ja kuului: En.

-- No syöhän edes tuo riekon jalka, sitähän olet ennenkin aina

tavottanut. Mutta Vanni ei aukassut silmiäänkään, kun virkkoi: En syö

mitään, kääntyi vaan toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon ja vetäsi

peittoraasua kasvoilleen ikäänkuin kätkeäkseen itseään.

Taneli kun kuuli, että Vanni ei syö, niin joutui äitin luokse, nojautui

äitin syliin ja kuiskasi: Minulla oli vähä velliä. Minä söisin Vannin

osan.

Äiti kaasi omaan kuppiinsa Vannin kupista vähäsen, ojenti Vannin kupin

Tanelille ja virkkoi: Anna siitä Niilollekin.

Taneli vei kupin pöydälle yhteiseksi Niilon kanssa, mutta samassa

rupesi lusikat kapajamaan toisiinsa ja Tanelilta pääsi hätäilevä,

itkumielinen ääni: Kun syöpi kaikki lihat.

-- No empään, kuului Niilon mutuilevasta täyteläisestä suusta ja toista

veti kupista suuhunsa, vaikka entisetkin luut ruskivat vielä suussa.

Tanelilta pääsi oikein parahtava ääni: Elä syö kaikkia. No elä! Anna se

minulle, ja kaappasi Niilon lusikasta lihamurun.

-- Onhan tuossa vielä sinullekin, virkkoi Niilo ja tarrasi kouran

kanssa siihen lihapalaan, minkä Taneli pudotti hänen lusikastaan, ja

tunki suuhunsa.

Taneli rupesi itkemään eikä tullut syönnistä kalua,

Äiti kääntyi poikiin päin ja tiukasti virkkoi: Jos ette saata siinä nyt

siivolla syödä, niin tuonne pihalle on asia ja heti onkin.

Tämän kuultuaan pojat heittivät kiuskannan, mutta Taneli kuitenkin itki

hiljaa siitä harmista kun Niilo söi lihat, ja siinä itkua tuhkaessa ja

mulistellessa meni aika, että Niilo ammenti vielä vellinkin suuhunsa ja

pyörähti pois tulen luokse kapertelemaan sitä äsköistä puuhevosensa

teosta. Tanelin mieli meni yhä karvaammaksi kun Niilon mentyä silmäsi

kuppia ja näki sen aivan tyhjäksi, mutta ei tohtinut ääneen itkeä, niin

laskeutui pöydän alle lattialle istumaan ja koitti siellä tuhkaa niin

hiljaa kuin mahdollista.

Sen huomasi kyllä isä, vaan hän oli itsekkin niin pahamielinen että ei

voinut virkkaa sanaakaan, syödä toposti vaan tuohiropeesta

petäjärieskaa ja sitä velliä pani kyytimieheksi.

Äitin mieli oli yhä apea, niin apea kuin perheen äitin mieli voi olla

silloin kun viimeinen ateria on syöty eikä toisesta ole minkäänlaista

toivoa. Teki mieli puhumaan jotakin, mutta mieli oli niin paha, että

jos olisi jotakin sanonut, niin se yhäkin olisi murtunut valtavaksi

itkuksi eikä olisi siitä sen selvempää tullut.

Isä kun oli ollut Kerilässä kolme viikkoa kasakkana tervaksen

hakkuussa, niin luuli kuitenkin, että vaikkapa se tämän viikkoa on

sairastanut jalkojaan, on sille kai sentään vielä annettu palkaksi

jotakin, ja oli halu sitä kysyä, vaan kun näki että itsekin on niin

pahamielinen, niin jätti senkin semmoisekseen, ajatteli että tottapa

hän sanoo, jos hän on tuonut tahi on haettavaa.

Niilo pani tuleen vereksiä tuohisia halkoja, jotka riemahtivat

iloisesti palaa loihottamaan ja valaisivat koko huoneen, että koko

pirtti näytti olevan valoa täynnä ja kuuraiset pienet neliruutuiset

akkunat pirtin seinässä möllöttivät kuni lumiharkot ja näyttivät ihan

heijastavan puhtailta. Kaikissa esineissä näkyi kuni jauhon tomua.

Lattiallakin näkyi jokaisen askeleet kuni myllyn lattialla. Siitä

äsköisestä tuhkapilvestä oli satanut sen tomun ja se teki

vastenmielisen vaikutuksen sitä vastaan kuin iloinen tuli valaisi

huoneen miellyttävän ja kodikkaan näköiseksi. Tämä vastenmielisyys

väkistenkin paljastui äitin kyyneleisiin silmiin, ja, ennenkun mitään

kerkesi ajatella, niin vaistomainen pakko kiirehti häntä puhdistamaan

asuntoaan; pienellä vasulla, nouti ulkoa vitilunta, pirskutti sitä

kaikkialle, otti havuluutansa, ripsui sillä kaikki pöydät, penkit ja

jakkarat. Ja viimeksi lakasi lattian. Niilostakin tuntui tämä mieleen,

niin pani taas uusia tuohisia halkoja tuleen, jotka tuprahtivat heti

palamaan ja kääriytyivät punertavain liekkien sisään, joista tuprusi

tervamustaa savua, joka pyörteisenä patsaana kiirehti ahnaasti

nielevään savutorveen. Mutta liekkien puhtaasti kumalteleva valo täytti

taas huoneen ja teki niin miellyttävän näköiseksi, että väkistenkin

tunkeutui kodikkaisuuden tunne asujain mieliin lievittämään mieliä

äsköisestä alennuksesta. Äitikin tunsi saattavansa jo puhua, niin meni

isän luokse istumaan ja nureksien virkkoi:

-- Kun olisit edes sinä pysynyt tervennä, niin olisihan tässä ryvetty,

mutta, mikä perinee nyt. Ei ole mille suutaan aukasta muuta kuin noita

vehkajauhoja muutamaksi puuroksi.

-- En suinkaan tiedä, virkkoi isä. Jos kykenisi työhönkin, niin ei

saisi mitään ansaituksi.

-- Eikö Keriläiset maksaneet mitään?

-- Ei mitään. Kyllä niitä nyt saa työmiehiä aivan ruokapalkoilleen.

Venakon Lassikin kävi Kerilään pyrkimässä ruokapalkoilleen tervaksen

hakkuuseen, ja siihenhän se pääsikin kun minä tulin jalattomaksi.

-- Ruokapalkoilleen? No hyvä Isä siunatkoon. Mikä sen Lassinkin perheen

elättää, kun kuusi lasta eikä syömistä enempi kuin taivaan linnuilla

kuulunut jo tässä tuonnoinkaan olleen.

-- Kerjuulla on perhe ollut jo kolme viikkoa, virkkoi isä.

-- Hyvä Isä! Kerjuulla Leena parkakin semmoisen joukon kanssa,

voivotteli äiti.

-- Kerjuulla on Leena ja moni muu Leena siellä on, lisäsi isä. Monia

rekikuormia kerjäläisiä käy päivässä taloissa. Ei hevoset jouda muuta

tekemään kuin niitä kyyitsemään... Ja sinne muitten lisäksi joutunemme

mekin. -- Tätä viimeistä lausetta sanoissa murehtui mieli että ei

saattanut enää puhua, vaan pani kätensä pöydän nenälle, laski otsansa

käsiensä päälle. Kuumat kyyneleet rupesivat juosta rapattamaan

lattialle ja leveät hartiat nutjahtelivat katkeran mielen

vaikutuksesta.

Äitin kasvoille myöskin vierähti kyyneleet, mutta mieli oli kuitenkin

enemmän Vesakon Leenan perheessä kuin omassaan; miten on tämmöisellä

säällä mahdollista reessä pysyä hengissä puolialastomien sikiöitten ja

vieläpä itsensäkin Leenan, tuon henkilaidan kituliaan näljän katkaseman

raukan.

-- Ei mahtane enää olla hengissä. Mitä tarkoittaa Jumala tänlaisella

ajajia? Kun vielä ilmat tuommoiset? Kaksi kovaa: nälkä ja vilu. No

aikoihin nyt on eletty. Voi, hyvä Jumala armahtakoon, huokasi äiti

sydämmensä pohjasta ja virkkoi: Hyvä on niin, hyvä näin, suo siellä,

vetelä täällä, ei kuivaa kussaan. Jos lähdemme kerjäämään, niin osana

on kuolema; jos pysymme läjässä, niin kuolema on osana, kuolema

viheliäisin... Hukkua veteen olisi silmänräpäys. Taudin hourauksissa ei

tuntisi näljästä, ei vilusta, nukkuisi vaan.

Siirtyi Vannin luokse, kohotti sen retkottavaa kättä penkille, kätki

sen peiton alle ja toivomielisesti virkkoi:. Sinullahan toki lienee se

osa, että saat siirtyä pois tuonelan tuville. Kunpa joutuisit heti jo

tänä yönä.

Vanni rupesi katkerasti itkemään, turskutti niin kovasti, että koko

ruumis meni mukaan ja peitot soluivat lattiaan.

Äiti korjasi peittoja ja kysyi: Etkö sinä tahtoisi lähteä tuonelaan?

-- Äitin kanssa lähtisin, kuului Vannin katkeramielinen vastaus ja

rupesi yhäkin katkerammin itkemään.

-- Minä tulen sitten muutamien päivien perästä, myönsi äiti

herttaisesti ja kopeloi Vannin päätä, miten on kuuma, tuntuuko tauti

kiihtyväksi, että todellakin joutuisi lähtemään jo tänä yönä. Kuuma oli

Vannin pää ja kovasti löi suonet.

Kun Vanni ei tyyntynyt itkemästä, niin äiti hyvitteli: Elähän itke,

Vanni rakas, kyllä minä lähden Vannin mukaan. Lähdetään yhdessä, minä

otan syliini Vannin.

-- Milloin sitä lähdetään? kuului Vannin tyyntyvämielinen vastaus.

-- Ehkäpä jo huomenna, lohdutteli äiti ja peitteli Vannin jalatkin

hyvästi ja kuurtoili vuoteen, ettei liikkuessaan vierähtäisi lattialle.

Mielestä tuntui hyvälle, kun Vannin tauti tuntui kiihtyvän, että edes

hän pääsee pois. Sitten selvisi mielessä, että Niilo ja Taneli

kykenevät omin jalkoinsa lähtemään kerjuuseen, isän pankoot

huutolaiseksi, itse kyyristyimpä mihin tahani; tottapahan siitä

löytävät ja jos eivät löydä, niin sama sille... sama sille.

Laittoi vuoteet kuten ennenkin ja kaikki asettuivat yöteloilleen.

Tulikin takassa varveni varvenemistaan ja valo pirtissä himmeni kuin

nukkuvan silmä, että tuokion perästä oli pimeys käärinyt ulkona ja

sisässä. Tähän pimeään tyhjyyteen harreili äitin vesikiehteinen silmä,

ja turvaton mieli reutoi ruumista että unta ei tullut. Vaikka aina

kokosi kokoon ne hyvät puolet, että Vanni kun kuolee, niin pojat

pääsevät omin jalkoinsa kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi ja minä

kuoliinpa mihin kuolin, niin ei siitä mieli sentään tyyntynyt.

Hengityksestä ja liikunnoista kuuli, ettei isäkään ole vielä nukkunut,

niin tunsi halun puhelemaan enemmän ja kysyi: Miten sinä polonen

palellutit nuo jalkasi tuommoiseksi?

Isä rykäsi ja alkoi. Ne kengät kun olivat semmoiset rajat ja paikkaset

ja kun olimme tuolla Asikaisen kankaalla tervaksen hakkuussa tässä

tiistaina, niin siellä kankaan laidassa notkelmassa oli lumen alla

vesi, jossa kastui kengät, ja liekkö mennyt sisäänkin, jotta paikalla

kylmettyivät kuin sarvet. Silloin rupesi palelemaan jalkoja. Arvelin

etten lähde kesken päivin pois, vaan kun rupesi yhä kipeämmin

palelemaan, niin läksin haromaan pois. Vaan kun matkaa oli vihainen

neljännes, niin ei sitä ajatta päässyt, siinä tuli työtään. teki, ja

ennenkun olin Kerilässä oli kaikki hiilenä. Sitten niitä kenkärontsia

ei saatu jaloista pois muuten kuin piti panna kuumaan veteen.

-- Kuumaan veteen, no mitä vasten siihen? ihmetteli äiti.

-- Ne kylmettyivät semmoiseksi kallioksi, ettei jalka liikkunut enempi

kuin hammaspuussa, selvitteli isä. Niin Leena toi karjan muurista

ämpärillisen kuumaa vettä, johon hyppäsin seisomaan. Samassa kun suli

kengät, meni lämmin vesi sisään ja yhtäkkiä sulatti kylmettyneet jalat.

Silloin tunsin, että hyvin on käynyt. Varpaat rupesivat palamaan kuin

tulessa... voi sitä yötä... kaikki vaivanen kokee... Aamulla oli jalat

vesirakoilla, ja varpaat turvonneet suuriksi kuin sammakot.

-- Hyvä Isä sentään, huokasi tuskaisesti äiti.

-- Sitten kahden päivän kuluttua puhkesivat rakot ja ovat tulleet

tuommoisiksi, lisäsi isä tyyneesti.

-- Ei tule jalkoja enää niistä, huokasi äiti epätoivoisesti.

-- No ei niissä nykyään olisi hyvin suuri tuska, kun olisi mitä syödä,

niin kyllä ne jotenkin paraneisi, vaikka terveen arvoista niistä ei

mitenkään tule. Varpaat ne kyllä lähtevät pois.

-- Varpaat pois. Voi hyvä Jumala, varpaat pois, huudahti

kauhistuksissaan äiti.

-- Niin. Kyllä ne varpaat ovat mennyttä kalua, mutta palelihan kerran

Lieverin likalta jalat samalla tavalla, että varpaat märkänivät pois,

vaan työnsäpähän teki ja eli päälle päiväinsä.