XV.

Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin

oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt

Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan

ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että

erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja

hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko

veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta,

vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine

kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen,

istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari

Mathias oli itse ohjaksissa.

Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä

tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin

kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä

jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti

kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"

"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän

ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä

rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne

voivat kenties houkutella rosvoja tänne."

"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko

rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun

kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme

Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla

elää herroiksi."

"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada

illallistakin."

"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu

evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä

saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan

kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin

ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"

Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston

alustaan.

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden

palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.

Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat

Madacsányssa.

"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.

"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"

Sitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista

ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja

luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat

kapineet.

"Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt

rikkinäisen -- alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten

he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat

sivukäytävien suuhun.

Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.

Grazian valaisi pimeää holvia.

"Katso sinne!" käski hän.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä

rosvoihmisiä siellä on?"

"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten

luurankoja?"

"Miten ne tänne ovat joutuneet?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä

selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat

he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven

vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta,

mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen.

Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."

"Niin näkyy olevan."

"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun

muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Se käy kyllä päinsä!"

"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten,

ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä

täällä näet tai kuulet!"

Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen

täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun

mukaan hirmuinen vala.

"No nyt voit alkaa työsi!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:

"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra..."

"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhistuneena.

"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!"

Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun

puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan

ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli

läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli

vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.

"Isä Siegfried!" kuiskasi Mathias.

"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on

todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.

"Kuka on tuonut hänet tänne?"

"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni."

"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?"

"Kuulithan hänen laulavan äsken?"

"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?"

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen

aukko, ettei hän tukehdu."

"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?"

"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu,

on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran

ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle

profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy

vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun

myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee

hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon

toisen!"

Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti

muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan

tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.

Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi

hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän

oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon

luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Hän aukaisi tynnyrin.

Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi

veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli

ruutia.

Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti

kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt

hyvänä ja kuivana vuosisatoja.

Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran,

joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen

hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen

kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli

hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi.

Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen

pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen

pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen,

kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi

minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä

minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea,

mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.

Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan

aukossa oli vielä hieman suutelemista.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi

sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä

taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan

tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli

ajatellut sitäkin seikkaa.

"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän.

"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on

viisisataaneljäkymmentä."

"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista,

etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki

valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon,

lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne

sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."

Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän

suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista

ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun

syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa

olevaan aukkoon sekä puheli siitä:

"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä

Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne?

Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein

kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä,

tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset

ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä

tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko

parempaa appiukkoa olla olemassa?"

Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta

oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot

siitä sisään.

Sitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli

hopeata.

"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi

hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa

päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.

Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.

"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella

lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät

tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet

mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se

on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni,

sirkkuseni, käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen? 'Niin

sitten se tanssi alkaa!' -- Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä,

kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se

olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.

Valekuollut: Romaani · 第 21 / 23 题