Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin
oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt
Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan
ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että
erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja
hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko
veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta,
vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine
kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen,
istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari
Mathias oli itse ohjaksissa.
Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä
tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin
kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä
jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti
kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"
"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän
ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä
rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne
voivat kenties houkutella rosvoja tänne."
"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko
rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun
kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme
Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla
elää herroiksi."
"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada
illallistakin."
"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu
evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä
saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan
kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin
ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston
alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden
palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.
Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat
Madacsányssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Sitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.
"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista
ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja
luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"
Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat
kapineet.
"Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.
Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt
rikkinäisen -- alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten
he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat
sivukäytävien suuhun.
Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.
Grazian valaisi pimeää holvia.
"Katso sinne!" käski hän.
"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä
rosvoihmisiä siellä on?"
"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten
luurankoja?"
"Miten ne tänne ovat joutuneet?"
"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä
selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat
he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven
vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta,
mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen.
Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."
"Niin näkyy olevan."
"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun
muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"
"Se käy kyllä päinsä!"
"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten,
ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä
täällä näet tai kuulet!"
Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen
täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun
mukaan hirmuinen vala.
"No nyt voit alkaa työsi!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:
"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra..."
"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhistuneena.
"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!"
Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun
puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan
ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli
läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli
vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.
"Isä Siegfried!" kuiskasi Mathias.
"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on
todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.
"Kuka on tuonut hänet tänne?"
"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni."
"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?"
"Kuulithan hänen laulavan äsken?"
"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?"
"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen
aukko, ettei hän tukehdu."
"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?"
"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu,
on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran
ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle
profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy
vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun
myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee
hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon
toisen!"
Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti
muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.
"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan
tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.
Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi
hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän
oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon
luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.
Hän aukaisi tynnyrin.
Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi
veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli
ruutia.
Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti
kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt
hyvänä ja kuivana vuosisatoja.
Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran,
joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen
hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen
kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli
hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi.
Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen
pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen
pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen,
kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi
minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä
minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea,
mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.
Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan
aukossa oli vielä hieman suutelemista.
Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi
sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä
taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan
tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli
ajatellut sitäkin seikkaa.
"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän.
"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"
"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on
viisisataaneljäkymmentä."
"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista,
etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki
valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon,
lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne
sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."
Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän
suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista
ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun
syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa
olevaan aukkoon sekä puheli siitä:
"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä
Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne?
Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein
kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä,
tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset
ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä
tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko
parempaa appiukkoa olla olemassa?"
Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta
oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot
siitä sisään.
Sitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli
hopeata.
"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi
hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa
päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.
Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella
lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät
tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet
mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se
on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni,
sirkkuseni, käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen? 'Niin
sitten se tanssi alkaa!' -- Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä,
kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se
olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.