Waag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan
ihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta
tunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian
saattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä
elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.
"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen.
"Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan
maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."
"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."
"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin
vapisen sitä ajatellessani."
"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele
ikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja."
Niin, Herska. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?
"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried! Hän ainakin puhuu
tosiasioita!"
Idalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut
munkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään
ei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään
avoimesta ikkunasta.
Idalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja
katseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson
muuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin
samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.
Mitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon
paisteessa ja näkyivät selvästi.
Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta
ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän
huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.
"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?" ihmetteli hän.
Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä
oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita,
metsästäjiä y.m.
Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa.
Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan
hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä
istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata,
että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka
turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät
taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä
sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin
suvaitsi nousta veneestä.
Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento
nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.
"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa
pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha
karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla
iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että
kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana,
jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty
tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin
miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon
kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä
eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään
sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi
veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa
kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt
kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla
kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.
Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa
perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi
oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova
miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että
olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin.
Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja
sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin
tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis
minulle anteeksi!"
"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan
kiihottaa."
"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän,
osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin
pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi
hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt,
että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole
tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."
"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea
sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn,
sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi
taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin
katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin
mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"
Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja
näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään
ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian
esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden
avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten isä Siegfriedille kävi?" kysyi rouva kiihottuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."
"Tapoitte hänet?"
"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen
lempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä
salli muidenkaan tehdä sellaista."
"Mitä sitten aiotte tehdä hänelle?"
"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan
hänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin
minä."
"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"
"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en
edes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö,
tullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan
pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos
olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte
kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan
kauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista
rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui."
"Te olette kauhea ihminen!"
"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on
tullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta
talonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa."
"Mitä sanotte?"
"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin
kuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista.
Muutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle."
Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään
kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa
kauppasumman heti.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa.
Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia
kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.
Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea,
sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että
latinankieltä osaavia miehiä.
Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin
kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten
kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta
kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Sitten tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat
olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka
astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.
"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne
oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea..."
"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei
aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja
palkkioksi vaivastanne!"
Grazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti
kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.
"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin
avaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa.
Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä
pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta
tilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo
rahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään."
"Mutta sinetöikää toki pohjat ensin!"
"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he
sellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan."
"Miten suvaitsette!"
"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi
oikealla kädelläni hyvästellä."
Hyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa
kohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin
veneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:
"Vesille!"
Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina
raskas rahakuorma.