Seuraavana päivänä saapuivat he Madacsányyn, ja kahden vuorokauden
kuluttua alkoivat hauskuudet.
Niin, hauskuudet. Madacsányn kaunis hallitsijatar ei sulkenut
oviansa eikä verhonnut kasvojansa paksulla hunnulla ihmisten
katseitten pelosta. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella
kunniasanallani", olivat sytyttäneet uuden tulen hänen sydämeensä.
Mitä hän enää välitti maailmasta, puheista ja ylenkatseesta? Hän ei
ollut tietävinäänkään, mitä ihmiset takanapäin hänestä sanoivat.
Hänelle itselleen eivät he kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ja
kun Madacsányn linnan ovet jälleen avattiin juhlia varten, kokoontui
sinne piankin joukoittain iloisia ihmisiä.
Tosin olivat vieraat kyllä laadultaan hieman sekalaista seurakuntaa.
Eipä tuossa kirjavassa joukossa ollut montakaan kunnioitettavaa
henkilöä. Kenties he olivatkin noita samoja juomaveikkoja, jotka
juuri äskettäin olivat parjanneet Idalia-rouvaa. Mutta täällä
he nyt vain lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat
sekä pilkkasivat Mitosclimin Grazian-herraa ja tuota ikinuorta
sulhasmiestä Berezawskya. Nykyistä emäntäänsä sanoivat he sitä
vastoin maailman parhaimmaksi ja siveellisimmäksi rouvasihmiseksi.
Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut
hurskaita lauluja, vaan lasketteli kaksimielisiä puheita
juoppolurjusten kuultaviksi. Täällä ei hänelle naurettu eikä häntä
pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa kuten muutkin, joipa vielä yleisen
kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.
Mutta kun yö tuli, hän jäi yksikseen. Cupido nukkui nimittäin nyt
äitinsä kanssa. Huoneessaan haihdutteli hän humalaa päästään ja
mietti elämänsä kummallisia vaiheita.
Seuraavana päivänä tuli jesuiittaluostarin lähettiläs kieltämään
lihansyöntiä perjantaisin. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä
takaisin luostariin rangaistavaksi. Idalia lähetti heille
kukkarollisen rahaa ja kirjelmän, jossa oli: "Siegfriedin sijasta
lähetän teille kasan kultaa."
Siihen olivatkin jesuiittaisät tyytyväisiä. Sunnuntaiaamuna
sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran
paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin hoitamaan lastani, aarrettani!"
Sanottuaan tämän hän poistui, suudelmaan ensin hellästi Cupidoa.
"Näitkö?" huomautti poika, "kuinka äiti minua nyt hellästi rakastaa.
Sen jälkeen kun me tulimme kotiin piispan häistä, on hän ollut niin
hyvä minulle. Siihen on varmaankin syynä se, että sinä rakastat
häntä. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myöskin, ettei sinun
nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi
isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Isä Teodor!' Tiedätkö muuten,
mitä äiti on tehnyt viime aikoina palvelijattariensa kanssa niin
ahkerasti? Etkö tiedäkään? Tule katsomaan!"
Poika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen
raskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány
sekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta
valmistettuja nauhoitettuja vaatteita.
"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen", sanoi poika. "Ne ovat
sinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi
vieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin
olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä
olen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan."
Siegfried katseli kauniita vaatteita lumoutuneena.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää
hevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä,
sinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät
nuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni."
Siegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla
kertaa suloiselta unelta.
"Tulehan tännekin!" kehoitti poika ja veti hänet Idalian
makuuhuoneeseen. "Katso tuota kuvaa!" näytti Cupido ylpeänä. "Siinä
olen minä äidin kanssa."
Kuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama
taideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja
Siegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi,
että hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen
ja puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt
tunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa -- silloin kun polvistuin
alttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua,
oi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön.
Suo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun
alttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin
pahempaa. Anna siis minulle synninpäästö."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä, nosti hänet ylös ja sanoi:
"Syntisi on annettu anteeksi!"
Mutta noita sanoja oli hänen hyvin vaikea lausua.