Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä
sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan
jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin
elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän
intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui
se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä
koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se
sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.
Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä
kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari,
oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto
ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli
myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla
sekoitettua.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon
nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta
toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt,
että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on
kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille.
Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon
alle.
Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä,
mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä
salannut.
Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun
mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi
säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain
luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa,
että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi
mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun
Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras,
hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä
kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan
taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.
Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat
aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa,
kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs
rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun
säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan
sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta.
Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin
kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet
lämmittää?
* * * * *
"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra,
käännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. "Sanon sinulle
jotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin."
"Mistä sinä, lapseni, olet saanut sellaista päähäsi?"
"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti
minua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla
nimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini',
ja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän
myös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan
mitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä
tukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan
edes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit
meille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä
rakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja
entisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien
sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin
edelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain
silmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa,
näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan,
saan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella,
sylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi
tuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun
mukanasi."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen
hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä
minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä
salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun
hän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä,
kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut,
silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut
meille enkeleitä." Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti
lämmittää sitä omissa käsissään.
"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että
äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten
on kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan
viskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä,
että olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin
hän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle
annoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut
maistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti
itkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa
muuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti
on pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai
palvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten
peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi
hän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen
samalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa
maailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa
minut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän
sanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi
samalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa,
minkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla,
sillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen
minulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt."
Poika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin
kauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli
hänelle illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!" pyysi hän. "En uskalla puhua
kovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!
"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun
ikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja
leikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti
erääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi
ritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää
silmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti
hänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti
julmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan,
kaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa
(samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene
noiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi,
kunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni
on heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että
he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei
rakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha,
ilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta
juuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä
kimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli
tehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa
tuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita,
helmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan
suureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle
etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin
kuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään
ja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi
hautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan
luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää
rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä
haudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei
mikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari
kauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla
neljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia
silmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme
rakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen
hän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. -- Mutta siitä alkaen
kummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. -- Kertomus
on hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?"
"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain
yksinkertasuudessaan puhunut päättömiä."
"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan
nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa.
Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa
ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa
kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."
"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää
mielikuvitusta."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.
"Ethän poistu luotani?" pyysi hän. "Ethän salli sellaisen tapahtua?"
"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä
salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."
"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole
tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä
nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt
minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla,
suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun
isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä
silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. -- Minkä vuoksi minä
nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä
et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu
nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis
todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten
oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen
hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. -- Tee siis pyyntöni
mukaan!"
Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä
lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä
hiljaiseen yöhön.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä
sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi
hänet tuijottamaan terävästi eteensä.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt
talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa
vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen
kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on
alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se
vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu,
mitä olet ajatellut!"
Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen
jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla
äänellä:
"Ajattelin tappaa lapseni."
"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain."
"Ajattele toki Jumalaa ja iankaikkista kadotusta!"
"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun
kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä
olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle
kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren,
tuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta
koska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut
minulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman
ja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle
ajatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman
työsi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun
pitänyt tietää, millainen minusta tulee?"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun
rikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka
tahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi
hänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? -- Älä ole minulle vihainen.
Enhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen
lukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta
kanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään
naista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä
evankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen
julman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä,
joita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän
ei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa
vastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän
on pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä?
Pahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa
aiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää!
Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua
ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin
herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja
sinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria
kyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää
sinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme
Siebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen
uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä
siellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa.
Täällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon
aarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja
huolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos
sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa
pelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi
mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään,
jonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä
voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi.
Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi.
Keitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa
ja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos
kuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista
nälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä
mieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi
vastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan
muudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan
suloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties
olisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin
kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan
sulattaa sen jääpeitettä.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon
annan sinulle rippi-isän oikeudella", puheli Siegfried lempeästi.
"Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja
vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! --
Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi luet liturgiaa,
sanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei
ikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille,
puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan
äitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun
paholaiseni ja minun epäjumalani!"
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi
terävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin, kun luostarissa oli
kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei
hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi
erämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että
minun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta
siellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin
tahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa
sen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat
kastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun
läheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra
hienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa
minun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy
kauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki
kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani
annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi
itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle lattialle pitkin pituuttaan.
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.
"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka on
täällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan
poikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä
kaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan
hänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen
läheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa
myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt.
Sen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien."
Sanottuaan tämän laski hän rouvan irti ja meni pois.
Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen
marmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan
kiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva
haavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja
nojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei
ollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan
alusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää
hänen tulikuumaa otsaansa.
Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo
rauhallisesti nukkui syvässä unessa.