Magdaleena oli paraillaan veljensä haudalla rukoilemassa.
Hänkin vietti -- vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän
muistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.
Yhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä
veljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.
Mutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä
kuin sulhastakin kohtaan.
Näiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin
samanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan.
Linnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.
Miksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat
kumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan
avulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei
löytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi,
vaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.
Täällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen
olisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu
loisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua,
nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä,
raskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä
alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.
Sen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen
hautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon,
joka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa
huhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut
murisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa
saalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia
sanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin
kirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.
Magdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle
sydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt
kuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä
jollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä
taloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla
pelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia.
Sitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat
tiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli
Likaway.
Magdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi
oli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.
Hän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja
taivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin
tunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon
pyhien seinien sisäpuolelle.
Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.
Kuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti
verhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla
malmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.
Äkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. --
Valehtelivatko hänen silmänsä? -- Samassa äännähti vihitty malmi
ja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi.
Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus
alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että
todellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.
Vavisten laskeutui tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja
hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle
ja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento -- samanlainen kuin
padualainen Antoniuskin -- munkin puvussa ja paljain jaloin, palava
tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painoi tyttö rintaansa molemmin käsin.
Ehkä tuo ilmestys ennusti hänen kuolemaansa!
Kunpa niin kävisikin!
Haamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen
ja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen
kätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.
Magdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän
vaipui tainnoksissa maahan.
Kun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä
katselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen
sydäntään kuin armas aurinko.
Oliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä... Oli
tainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä
oli lihaa ja verta... Se oli todellakin hän! "Teodor!"
Vaistomaisesti lausuivat huulet tämän nimen.
"Tulitko sinä taivaasta tänne luokseni, rakkaani?"
Nuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja
kuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin
kalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.
Vahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän
pistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi
heitä molempia.
Munkki alkoi puhua kolein äänin:
"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä
ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat
minut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli
vaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä
aikaa."
"Mutta entä tuo vaatetus?" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua
hiljaa kädellään.
"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä
elämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun
jesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi,
en tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan
ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. -- Olen vain isä Siegfried."
Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään:
"Isä!"
Siegfried sanoi syvään huoaten:
"Koska minä en voi saada sinua enää omakseni, niin tahdon antaa
sinut Jumalalle. Koska et voi olla minun morsiameni, niin ole sitten
taivaan morsian. Minä olen tullut johdattamaan sinut sinne, mihin
mielelläsi menisit."
"Luostariinko? Tiesit siis hartaimman haluni? Oletko todellakin
puhellut kanssani unissasi?"
"En ole! Enkä rupea sinulle valehtelemaankaan. Mutta miettiessäni
näitä asioita oli minun pakko tulla siihen johtopäätökseen, että
sinä tuollaisen hirvittävän tapauksen satuttua mieluimmin menisit
luostariin. Olen myös saanut kuulla, ettei isäsi tahdo siihen
suostua, vaan tahtoo antaa sinut puolalaiselle Berezawskylle."
"Minä en häntä edes tunnekaan."
"Sitä parempi. Tuo aiottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma,
sairas ja patajuoppo. Sitä paitsi hän on ollut ennen kuusi kertaa
naimisissa. Lisäksi hän on sozianilainen mielipiteiltään."
"Siis jumalankieltäjä?"
"Hän kieltää pyhän kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain
hurskas ihminen, eikä mitään muuta, Pyhä Henki ainoastaan valkoinen
kyyhkynen."
"Pelasta minut hänen käsistään!" rukoili tyttöraukka munkin polvia
syleillen.
"Kyllä, jos vain tahdot."
"Tahdon, tahdonhan toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Miten
pääsit?"
"Tulin tänne todellakin helvetin läpi, läpi pitkän, maanalaisen
käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt, ja jossa
vieläkin näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan.
Sitä tietä oli kamala kulkea. Sen olemassaolon sain tietää eräästä
vanhasta kirjasta, jonka sisältöä kymmenen oppinutta ennen minua
oli turhaan yrittänyt ottaa selville. Madacsányn tyhmä narri
osoitti minulle vihdoin oikean selityksen. Sekin oli paholaisen
työtä. Helvetti asukkaineen saattoi minut myös muutaman sangen
vastenmielisen ihmisen seuraan. Veljeskuntamme ankarat säännöt
pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi eräälle rouvalle, jota
kammoksun enemmän kuin pimeyden ruhtinasta kaikkine käskyläisineen!
Asun Madacsányn linnassa, kreivittären luona."
Tyttö puristi rintaansa, ja syvä huokaus kuului hänen huuliltaan.
"Se nainen on minun helvettini ja paholaiseni. Kauheaa kidutusta
on, että minun on joka päivä pakko puhutella tuota olentoa, jota
minä sydämeni pohjasta inhoan ensimmäisestä kohtauksestamme saakka.
Sillä olkoonpa nainen kuinka kaunis tahansa, hän on aina silloin
vastenmielinen, kun hän paljastaa tunteensa miehelle ja tarjoaa
pyytämättä lempeänsä. Sitä paitsi on minun hänen rippi-isänään
täytynyt kuunnella mitä syntisimpiä ja viettelevimpiä ajatuksia,
joita tuo turmeltunut, saastainen ja harhaan joutunut sielu on
siittänyt. Olen myös saanut tietää, miten hän tuli leskeksi. Mutta
ripin salaisuudet on minun sinetöitävä sieluuni ainaisiksi, sillä
pyhä sakramentti sulkee suuni. Nuo teot ja ajatukset on minun Jumalan
puolesta annettava hänelle anteeksi, julistettava hänelle vapahdus ja
synninpäästö, vaikka en voisikaan tehdä sellaista omasta puolestani
milloinkaan. Tämä kaikki on mielestäni helvetin kauhujakin pahempaa!"
Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja sanoi:
"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en
enää valita."
"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on
erikoinen nautinto kertoa sinusta kaikenlaista, jolla hän luulee
voivansa haavoittaa sieluani. Hän tietää kaikki, mitä teillä
tapahtuu, ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pidä
tuhlata aikaa turhiin vaikeroimisiin. Sinun täytyy palata pian
kotiisi, ja minunkin on heti lähdettävä olopaikkaani. Minulla on
pitkä, maanalainen tie kuljettavana, ja minun pitää vielä pimeän
aikana ehtiä Madacsányyn, ettei kukaan huomaisi poissaoloani,
eikä oppisi tuntemaan käytävää. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä
luostariin vai et?"
"Muuta toivoa minulla ei olekaan enää täällä maan päällä."
"No, se tulee ainakin toteutumaan. Sitä varten pitää minun ilmoittaa
tämä sinun päätöksesi erään luostarin abbedissalle. Sitten vien
sinut salaisesti maanalaista käytävää pitkin Madacsányyn, josta
muudan nunna suljetuissa vaunuissa kuljettaa sinut luostariinsa.
Valmistumatta emme voi siihen ryhtyä, ja meidän pitää olla hyvin
varovaisia. Kaikissa tapauksissa määrätkäämme, milloin jälleen voimme
toisemme tavata."
"Ensi sunnuntaina."
"Sanokaamme joka sunnuntai-ilta heti kello kahdenkymmenenneljän
jälkeen. Ennen en voi saapua, sillä tuo kelvoton ylhäisyys,
jonka kasvattaja olen, ei nuku koskaan aikaisemmin ja
illanviettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan
tukkihumalaan."
"Mutta sanohan", pyysi tyttö, "mistä tiesit, että voit minut täällä
tähän aikaan tavata? Ilmoitettiinko se ehkä sinulle unessa?"
"Muille voisin kyllä valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua
eivät johtaneet mitkään ilmestykset eivätkä ihmetyöt, vaan minä
tiesin, sillä olin varma, että löytäisin sinut täältä. Tänäänhän
on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota te tavallisesti vietätte
suurin juhlallisuuksin. Mutta ethän sinä voi olla sellaisessa
huoneessa, jonka seinät kajahtelevat juopuneiden inhoittavasta
melusta, vaan tietenkin pakenit veljesi haudalle, täällä rukouksessa
yösi viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa
sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta olin sitä paitsi päättänyt,
että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti
ja koettaisin päästä luoksesi. Arvelin, että koska siellä varmaan
on paljon munkkipukuisia narreja, minunkin olisi mahdollista
tuntemattomana heidän turvissaan päästä sisälle ja etsiä sinua."
Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka kohosi hänen puheensa
johdosta tytön kasvoihin. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin
ja puristi niitä suonenvedontapaisesti.
"Mitä nyt?" kysyi Siegfried.
Tyttö ei kertonut mitään. Hän vain ajatteli kauhistuneena, mitenkä
julmasti hänen rakastetulleen olisikaan voinut käydä, jos hän olisi
tänä yönä tullut linnaan. Karhut olisivat ehdottomasti repineet hänet
kuoliaaksi. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään peläten, että
Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan petojen
saaliiksi joutumatta voisi jälleen päästä linnaan.
"Ajattelin vain sitä", sanoi Magdaleena koettaen hymyillä lempeästi,
"että millä tavalla sinä olisit päässyt kirkosta ulos, jos ovet
olisivat sattuneet olemaan lukossa?"
"Mutta minä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan
lukossa. Isäsihän on määrännyt, ettei niitä saa milloinkaan sulkea.
Onhan kirkon jokaisella loukolla oma surullinen tarinansa. Oven
tarina on kuitenkin surullisin."
"Tunnetko sen?"
"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet
kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!"
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut
ovat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin
vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi
minua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan.
Selvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla,
ja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta
marmoriposkeaan."
"Tuolla hän lepää", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi
vierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi,
ilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja
toiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin
vuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.
"Miksi ei muistomerkeissä ole minkäänlaista kirjoitusta?" kysyi
Magdaleena.
"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin
vastaukseksi.
"Mutta miksi niissä ei ole nimeä?"
"Koska heillä ei ollut nimeä."
"En ymmärrä tuota."
"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen
asia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi
heidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui
mieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta
vihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä,
jolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet
haudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi,
joka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi,
joka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui
isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan
kuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla
onnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle.
Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui
kuolleena kynnykselle."
"Kauheata!" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein
noita kahta muistomerkkiä.
"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä
saakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut
aina auki."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö väristen.
"Oletko ensi sunnuntaina heti puolenyön jälkeen täällä?" kysyi
Siegfried.
"Olen."
He kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin
takana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen
kääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti
hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello
kilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella
käytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan.
Siten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin
tuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan
antaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui
alttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin
linnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa
ja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko
Sofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu
kun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan
mielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä
vastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta
kovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.
"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena heittäen pedolle
hunajakakun jäännöksen.
Karhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa
linnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön,
olisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle
marttyyrin.