V.

Vastapäätä Madacsánya loistaa Mitosclimin linna. Se loistaa oikein

sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia on katettu kiiltäväksi

tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niihin paistaessa

leimuavat kuin suuret tuliroihut. Tornit on rakennettu venäläiseen

sipulityyliin. Vielä viideskin torni kohottaa solakkaa huippuansa

hopeapoppelien välistä. Se on koristettu ristein, kun toisissa sitä

vastoin on tähti.

Tuosta viidennestä tornista voi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se

on jolloinkin kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat

rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra,

Grazian Likaway, oli perinyt sen äidiltään. Tämän äiti, Susanna

Syuhay, oli innokas katolinen. Hän oli antanut linnan pojalleen

sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin

entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa

sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki

pitämään siellä ainakin kerran viikossa messu, huolimatta siitä,

oliko siellä kuulijoita vai ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin määräykset, sillä muussa

tapauksessahan olisi koko linna joutunut valtiolle.

Katolinen kirkko sijaitsi siis edelleenkin Mitosclimin pihassa.

Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianin ei

ollut tarvinnut sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä Teplan lukkariakaan

juuri kielletty, jos hän tahtoi, tulla sitä määrättyinä aikoina

soittamaan.

Mutta kumminkin oli asianlaita niin, että jos hurskaat naiset joskus

olisivat eksyneet tähän kirkkoon hartauttaan harjoittamaan, olisi

se ilahduttanut ja kenties huvittanutkin ainoastaan messua lukevaa

pappia, mutta ei olisi virkistänyt heidän omaa sieluaan ollenkaan.

Kello oli ylhäällä tornissa, mutta siinä ei ollut minkäänlaista

hihnaa eikä soittonuoraa, eikä sinne ollut minkäänlaisia portaitakaan

tai tikapuita. Teplan lukkari ei siis olisi mitenkään voinut

soittaakaan kelloa, vaikka hän sitä varten olisi Mitosclimiin joskus

tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan

hurskas ihminen olisi jalallaankaan astunut kirkkoon siellä olevan

alttaritaulun tähden. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja

kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. Aihetta tosin ei kukaan olisi

pystynyt moittimaan, ellei sitä olisi käsitelty niin jumalattomalla

tavalla kuin tuossa taulussa. Pyhimyksen kiusaajana esiintyi siinä

nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu alaston nainen.

Sen nähtyään kääntyi jokainen todellinen hurskas sielu jo kirkon

ovelta takaisin ja kiiruhti pakoon. Sellaiset alttaritaulut saattavat

kenties kyllä sopia kuumaverisille italialaisille, mutta näiden

vuoriseutujen asukkaat eivät niitä ymmärrä.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ole ollut

halua tulla lukemaan messua samaisen alttaritaulun ääreen, jolloin

hänen olisi pitänyt siihen katsoa. Mitosclimissa oli kuitenkin

muudan viaton olento, jota tuo julkea alttaritaulu ei lainkaan

loukannut, nimittäin linnanherran tytär, Magdaleena, joka oli ainoa

paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, vaan koko kylässäkin.

Unkarin lain mukaan jakavat nimittäin protestanttisen isän ja

katolisen äidin lapset taivaanriemut siten, että pojat perivät isän

ja tyttäret äidin uskonnollisen katsomuksen. Herra Grazian Likaway

oli kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja.

Sitä vastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Linnanherra

oli niin ankara uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut

tämän sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes

kantaa rukousnauhaakaan. "Joka tahtoo harjoittaa hartautta, menköön

kirkkoon! Sehän on aivan lähellä." Linnan takaportilta johti sinne

vuosisatoja vanha, jättiläislehmusten reunustama mutkainen tie,

jolla siihen aikaan kuitenkin kasvoi niin korkeata ruohoa, että sitä

oli vaikea kulkea. Ympärillä oleva alue oli sitä paitsi karhujen

asuntopaikkana. Herra Likawaylla oli lisäksi kaksi muhkeata kesyä

karhua, jotka saivat juoksennella vapaina linnan ja kirkon välisellä

maankappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikka linnan ja puutarhan

välissä olikin korkea ja paksu kivimuuri, kuului petojen kumea

karjunta selvästi kartanon puolelle.

Nuo karhut olivat myöskin osaltaan suurena syynä siihen, että

kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Sillä eihän kukaan juuri

mielellään mene rukoilemaan sellaiseen paikkaan, jossa kesken parasta

hartautta voi joutua karhujen raadeltavaksi.

Kun linnan torninvartija ilmoittaa torvensa äänekkäällä törähdyksellä

illan seitsemännen tunnin alkaneen, aukeaa muudan karhupihalle päin

oleva ikkuna, ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat

nuo molemmat pedot aika vauhtia, ilmoittaen silloin tällöin kumealla

murinallansa, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa

muistuttava ihmisääni lausuu kummankin karhun nimen ja samalla

asetetaan suuri, verinen lihankimpale ruohikkoon. Pedot ottavat

sen ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja hampain

veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä siitä itselleen niin suuren

palasen kuin suinkin. Karhut ovat kaksosia ja epäilevät sangen

suuresti toisiaan. Toinen luulee aina, että veli on saanut suuremman

kappaleen, ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen se hyökkää sen vuoksi

tämän kimppuun. Toisella on samanlaiset mielipiteet ja se menettelee

luonnollisesti samalla tavalla. Siten syntyy tulinen tappelu, joka

lyhyin väliajoin sekä luita ja ytimiä vihlovin karjahduksin jatkuu

koko yön.

Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu, ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.

Vähitellen voittaa yö, ja hämärtävän päivän ja Waag-joen sumut

kietovat koko laakson kosteaan ja pehmeään verhoonsa. Linnan

pohjoinen sivusta on aivan pimeä, sen ikkunoista ei näy edes heikkoa

kynttilän valoakaan. Mutta kaikkien nukuttua aukenee kirkkotielle

johtava takaportti hiljaa ja narisematta. Muudan nainen hiipii siitä

puutarhaan kuin unikuva tai ilmestys. Pitkä, valkoinen viitta kietoo

laskoksiinsa solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta

harsohuntu. Nainen katselee ympärilleen, kuuntelee, tutkii, lähtee

vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin, eikä

hänellä ole lyhtyäkään mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise,

sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen mekko osoittaa, missä

tuo keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, ja kaksi muodotonta

möhkälettä kiiruhtaa juoksujalkaa kulkijaa kohden. Niiden valkoiset

hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei edes

kirkaise säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle

hunajakakkuja, noita karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat leivokset

sukkelasti suuhunsa ja murisevat tyytyväisesti. Sillä aikaa rientää

olento nopeasti kuin salama ruohon peittämää tietä kirkon ovelle.

Avattuaan sen hän menee sisään ja sulkee sen jälleen.

Mitä mahtaa tuo yksinäinen valkoinen haamu etsiä kappelista

yösydännä, synkässä pimeydessä?

* * * * *

Herra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä

päivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan

poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian

maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille,

ylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia

tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla

tapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna

makasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa

jälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he

sen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista

ylösnousemusta.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa

luuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät,

luomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat

kulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret

viiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan

paljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty

palmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille.

Paksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina

kankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat

melkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli

huolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu

nuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä,

ei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen

mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa

hän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen

vyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen,

komeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti

koristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja

kopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli

vihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen

hänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei

vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään.

Mutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin

mielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky,

jota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija

pian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.

"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen

sielun puolesta!" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.

Nämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä,

ja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen,

mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin

aina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän.

Samanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut

läheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin

pienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata

ruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella

linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän

merkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes

vähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan

vietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen

koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten

muistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa,

pitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita,

juoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista

karkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia

seikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja

sänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia

ym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä

suuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei

Grazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.

Eräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa

vierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma

olivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin

henkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin

puhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten

esiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain

jaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat

ensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun

vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja,

alkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden

sanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut,

jotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian

ja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi,

huvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen

lattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen

pakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä

murahdellen eteensä tuijottaessaan.

"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä

opettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta

osasikin pitää hauskaa!"

"Hän" oli tuo kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri

vietettiin.

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat

vihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari

Mathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin

heidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen

sekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai

toinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai

naapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut

olla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä

täyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: "Myös tällaista hän taisi

paremmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin

hauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero."

Iloisuus yhä kohosi. Vieraat olivat jo runsaasti vuotaneen viinin

vaikutuksesta niin tuulessa, että he ryhtyivät tappelemaan

keskenään. Voimakkaimmat sulloivat heikompia pöytien alle. Mutta

nurkassa pyörivät muutamat veitikat yhdessä rytäkässä. He koettivat

yhdistetyin voimin viskata erään toverinsa ulos, mutta eivät

onnistuneet. Lopuksi viinin jumala kaatoi heidät kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei sekään huvittanut. Totisena ja synkkänä hän vain istui

ja murisi viiksiinsä: "Olisipa hän vain täällä! Hän pieksäisi teidät

kaikki mäsäksi. Hän ei pelkäisi ketään. -- Pitkällä kepillä ajaisi

hän teidät kaikki pellolle."

Kun tappelu oli tullut niin yleiseksi, että tinalautaset ja

katajasarkat lentelivät ilmassa, pöydät ja tuolit kierivät maassa,

penkit ja ihmisluut katketessaan narskuivat ja kiroussanat sekä

valitushuudot kaikuivat kovimmin, aukeni äkkiä muudan sivuovi

selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muudan

naiseksi pukeutunut ilveilijä kirkon lippu kädessään, häntä seurasi

munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki

lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja

menoineen mitä ilkeimmästi pilkattiin.

Tappelu lakkasi heti. Ne vieraista, jotka vielä pysyivät

jaloillaan, liittyivät yhteen matkaan. Jotkut ripustivat keppiinsä

käyrän viiniruukun ja nostivat sen olalleen sekä marssivat siten

aseistettuina juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet

kierreltiin, sitten mentiin huutaen ja hoilaten ulos.

Saliin olivat jääneet ainoastaan maassa makaavat, jotka viinin

vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta olivat kykenemättömät

yhtymään seuraan. Ainoastaan talon herra istui rauhallisesti

paikallaan. Hänen edessään pöydällä oli ahdaskaulainen pullo väkevää

puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ollut vielä kyllin

voimakasta hänelle. Jäykästi hän tuijotti savuavan kynttilän sydämeen

sekä murisi silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei

kuitenkaan kukaan mitään välittänyt.

"Kuinka paljon hullutuksia hän osasikaan keksiä! Kesken

haukkumistanikin oli minun pakko nauraa hänelle. Hän oli niin

voimakas, etten minäkään hänelle riittänyt. Kun rupesin häntä

kurittamaan, antoikin hän minulle selkään. Jollen antanut hänelle

rahaa, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni ja otti häneltä. Niin,

pojalla oli enemmän järkeä kuin kokonaisella kuninkaan neuvostolla

yhteensä. Helposti olisi hän saattanut elää sadan vuoden vanhaksi,

mutta elikin vain kahdenkymmenenviiden. -- Kun siihen lisätään vielä

kolme vuotta, tekee se kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Se on totta.

Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on jo ollut

kuolleena. -- Mutta minkä vuoksi hän oikeastaan kuolikaan? -- Sen

tähden vain, että hänen hevosensa sattui taistelussa kompastumaan,

muuten olisikin toinen saanut loppunsa. Ja sellaista sanotaan

oikeudeksi! Kaunis maailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen

etujalat! Hänen verensä vuoti kuiviin. No, eivätkö sitten kaikki

maailman lääkärit kykene jollekin, jonka veri on vuotanut kuiviin,

hankkimaan uutta verta? -- Arkaa väkeä! Tuo pappi-aasi sanoi, että

ihminen muuttuu maan mullaksi. Mutta hän valehteli! Hän muuttuu

kullaksi taikka timanteiksi. Huomenaamuna avautan hänen arkkunsa

ja katson. -- Niin, siellä hän lepää paavilaiskirkon lattian alla

olevassa hautakammiossa. -- Miksi juuri siellä? Hän itse niin tahtoi

-- luultavasti sen vuoksi, että hän vielä kuoltuaankin saisi kiusata

pyhimyksiä. Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! Antaneeko hän pyhälle

Antoniukselle nahkapihviä? Taikka loihtiiko hän aaveita kelloja

soittamalla? -- Mitä se on? -- Kellon soittoa! Kuka kuulee sen? --

Eikö kukaan muu kuin minä vain? -- Hei, Mathias, missä sinun korvasi

ovat? Etkö kuule? -- Pium-paum, pium-paum! Varmaankin on se itse piru

ilmielävänä? Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Mutta ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa

mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Muutamat jalkeillaan

olevat olivat laskeutuneet kellariin, jossa he särpivät viiniä

suoraan tynnyreistä. Suuressa juhlasalissa oli ainoastaan talon herra

yksinään valveilla.

Hän luuli uneksivansa.

Kirkontornin pieni kello soi yhä edelleen.

Grazian kömpi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvan ja

alkoi tukea seinistä etsien ja hoiperrellen poistua salista ensin

pitkään käytävään ja sitten linnan pohjoiseen torniin, josta oli

vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskaisi ikkunan auki ja tirkisteli

pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia

kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää

soinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.

"Kuka siellä? Kuka siellä on?" änkytti Grazian nojaten ulos

ikkunasta. "Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon

kuunnella!"

Kuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä

goottilaisikkuna oli valaistu.

"Katsokaa, mitä hittoa tämä on!" huudahti hän.

Sillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka

väliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne

nostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.

Grazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla

noille kummittelijoille: "Keitä olette? Poistukaa!" Sen jälkeen hän

vaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet

siitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.