Paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei
ollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan
piru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa
se oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin
Ignatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen
veljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya.
Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että
alkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa.
Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien
laitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin
paljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu
eräällä vanhalla, _Sekijakah_-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan
arabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta
varmuutta ei vielä ollut saatu.
Kirjan nimi oli: "_Eitukluk Uttalas_". Ensimmäinen sana muistutti
jotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista
alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.
Kirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun
muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja
kun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä
kuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.
Viimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen
mukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa
ollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä
iltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen
tuon salaperäisen kirjan merkkejä. --
Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta
hän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka
ilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa.
Tietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä
iltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori
herra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät
unennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään,
jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.
Tuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla
piti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.
Niin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä.
Siegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla
viiniruukku ja pikari.
"Kuulehan, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku näkisi meidät näin
toistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa,
kumpi meistä on narri, kumpi viisas."
"Epäilemättä luulisi hän sinua viisaaksi ja minua narriksi", vastasi
Siegfried.
"Jos tahdot, saat minulta viisautta, sillä ruukkuni on sitä täynnä!
Huolitko?"
"En juo viiniä."
"No mitä tuossa pöntössäsi sitten on?"
"Siinä on mustetta."
"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annahan minulle kulaus pöntöstäsi!"
"Ei mustetta saata juoda."
"No mitä sillä tehdään?"
"Teroitetaan höyhenkynä -- näin, sitten kastetaan ja piirretään
kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremman arvoisia kuin viini
ihmisen huulille."
"Noo -- anna nyt minulle edes pieni tilkkanen, jotta saan tietää,
miltä se maistuu!"
"Ei tätä voi juoda."
"Onko nuo ison kirjasi koukerot sillä tehty?"
"On! Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."
"Etkö ymmärrä! Mutta silloinhan ei kirja ole sinulle suuremman
arvoinen kuin minullekaan? Yhtä hyvinhän minäkin voisin siinä istua
ja seurata sormillani variksenvarpaita!"
"Olet oikeassa, narri."
"Sanonpa sinulle jotakin. Jos vain juotuani mustettasi opin kirjaasi
lukemaan, tahdotko sitten ottaa naukun viinituopistani?"
"Siihen kauppaan voin suostua."
"No, odotahan sitten vähän. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muudan
köyhä ylioppilas, jonka kanssa valvoin monet illat saman pöydän
ääressä. Hän raapusteli myöskin höyhenkynällä variksenvarpaita
paperille, kuten sinäkin. Mutta sen sijaan, että hän olisi
kuljettanut kynää vasemmalta oikealle kuten sinä teet, teki hän
päinvastoin. Sinun pitäisi myöskin koettaa kuljettaa sormiasi siten.
Mikä on tuon suuren kirjan nimi?"
"_Eitukluk Uttalas_."
Narri mietti hetkisen ja päästi sitten suuren naurunhahatuksen.
"No enkö minä jo sanonut!" kirkui hän, "että ensiksi kykenen sinun
mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat
arvoituksen ratkaistuksi! _Eitukluk Uttalas_ on sama kuin 'salattu
kulkutie'!"
Siegfried avasi suunsa ja silmänsä selkoselälleen. Siinä se nyt
oli. Mitä kirjanoppineet kahtenasatana vuotena eivät olleet saaneet
selville, sen narri ratkaisi kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!
Kirja oli arabialaisilla kirjaimilla takaperin kirjoitettua unkarin
kieltä.
Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.
Hyvin se tuntui sujuvankin. Ensin luki hän kaksi riviä, sitten
kolme ja niin koko sivun! Kuta enemmän hän luki, sitä punaisemmiksi
muuttuivat hänen poskensa, silmät alkoivat loistaa ja kasvojen kovat
piirteet sulivat sulamistaan. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi
raskaasti pöydälle.
"Katselkaahan vain!" kirkui narri. "Hurskas isä on juopunut omasta
musteestaan."
Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti seisaalleen.
Kirja ei suinkaan ollut sellainen, että paholainen olisi sitä
pelännyt, sen sisältö oli päinvastoin mieluista iankaikkisuuden
isälle.
"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Ota nyt sinäkin kulaus
minun pullostani!" sanoi narri voitonriemuissaan sekä täytti pikarin
reunojaan myöten viinillä.
Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta
kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut päässyt kostuttamaan hänen
huuliaan. Sillä tuon tuliliemen vaahto on helvetin tien viitta, jonka
osoituksesta monet sekä nuoret että vanhat tekevät syntiä.
Munkin kasvoilla kuvastui voimakas viininhimo.
Kirjan sisältö oli varmaankin sellaista tulta, että jokainen, joka
siitä siemauksenkaan hörppäsi, tunsi tulen syttyvän rinnassaan ja
tarvitsi sammutusainetta.
"Tuo pikarisi tänne!"
Narri totteli käskyä kiireesti, ja munkki tarttui pikariin vapisevin
kourin ja vei sen huulilleen. Ensin koskettivat hänen huulensa vain
hiukkasen tuohon taikanesteeseen, mutta pian hän tyhjensi koko
sisällyksen yhdellä siemauksella. Sillä oli sama vaikutus häneen
kuin johonkin sellaiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ole viiniä
maistanut.
Hän nojasi tuolinsa selustaan veltosti ja kasvoissa heijastuivat kuin
kuvastimessa kaikki ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisäisten
silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet hymyilivät. Vaistomaisesti hän
tarttui tuohon ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.
Silloin säikähti poikanen niin kovasti, että hän putosi huutaen
lattialle.
Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet
huolellisesti jälleen vuoteeseen, puhuen samalla rauhoittavia sanoja.
Lapsi tulikin levollisemmaksi, peloittavat unikuvat häipyivät ja
täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan
sekä vaipui sikeään uneen.
"Sinusta tulisi mainio lapsenhoitaja!" sanoi narri. "Tällaisissa
tapauksissa on minun ennen täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren
kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni saadakseni hänet
tyyntymään. Ja sinä sait hänet rauhoittumaan yksinkertaisesti vain
siten, että sivelit hänen otsaansa. -- Hoi, otetaanpa vielä pieni
naukku!"
"En huoli enää sinun viinistäsi."
"No, särvi sitten omaa viiniäsi taasen!"
Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että kirja oli auki,
vaikka hän äsken oli sen sulkenut. Hänen mieleensä juolahtivat
kaikenlaiset kummitusjutut.
"Oletko sinä koskenut kirjaan?" kysyi hän narrilta.
"En ole enkä koskisikaan, vaikka minulle luvattaisiin koko Madacsányn
linna ja sen kaunis haltijatar vielä kaupanpäälliseksi."
Munkki istuutui nojatuoliin sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen
kirjan lukemista.
Kuta enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoivat hänen kasvonsa
ilmaista, että hänen tiedonjanonsa oli herännyt. Jokainen luettu sivu
vain lisäsi sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi enää panemaankaan
kiinni, ennenkuin viimeinen rivi olisi luettu.
Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudahan minulle koko ruukullinen
viiniä!"
Kun sitten nouseva aurinko aamusella kultasi maalattuja
ikkunanruutuja, kuorsasi narri pöydän alla, mutta pappi tirkisteli
yhä kirjaansa. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.
Tuo kirja "_Eitukluk Uttalas_" ei ollutkaan mikään salaperäinen
noitakirja, vaan erään arabitimunkin kirjoittama teos. Lopussa oli
selitys, miksi kirja oli kirjoitettu niin kummallisilla kirjaimilla
ja miksi nuo kirjaimet oli niin oudosti järjestetty.
Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka
Waag-virran alitse kulkien yhdisti Madacsányn ja nelitornisen
Mitosclimin linnan.
Siihen aikaan kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö János Hunyady
taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan,
olivat molemmat linnat erään böömiläisen rosvojoukon hallussa.
Siellä saivat rosvot rauhassa mellastella ja harjoittaa ilkeyttään
pitkät ajat, koska Unkarin sotilaat olivat rajoilla varjelemassa
Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, ettei
kukaan, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ehdi hätistellä
hyttysiä korviltaan. Vihdoin alkoivat maan aateliset kuitenkin
ahdistella heitä kreiviensä ja voivodiensa johdolla. Mutta ihme
ja kumma! Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä
valloitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita, kun
toinenkin valloitettiin. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelut
ja mellastukset ympäristössä. Rosvot käyttivät kulkutienään ja
pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alitse kulkevaa
tunnelia.
Sellaista jatkui vuodesta vuoteen, kunnes Mathias kuningas nousi
valtaistuimelle. Vahvistettuaan valtansa ulkonaisia vihollisia
vastaan hän käänsi puhdistavat aseensa järjestämään sisällisiä oloja.
Muudan joukko-osasto lähti kurittamaan noita böömiläisiä rosvoja.
Madacsány ja Mitosclim piiritettiin yhtäaikaa.
Ryövärit pakenivat ensin Mitosclimista Madacsányyn, mutta sielläkin
olivat kuninkaan joukot vastassa. Pako oli niin ollen mahdotonta. Ja
kumminkaan ei heitä koskaan saatu kiinni.
Siihen aikaan kirjoitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän
kuvaili tarkasti ja perinpohjaisesti, kelle linnat kulloinkin olivat
kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi.
Tämän teki hän sen vuoksi, että jos jälkeentulevaiset sattuisivat
erehdyksessä joutumaan tunneliin, he pääsisivät sieltä pois, ja myös
sen tähden, että jos joidenkuiden päähän pistäisi ryhtyä etsimään
niitä runsaita aarteita, joita ryövärit hänen luulonsa mukaan olivat
koonneet erääseen sivuholviin, he löytäisivät ne. Näistä aarteista
puhuttiin muuten sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta
monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitten kerrottiin, kuinka
ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen naisen sekä
pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuoltuaan hänet oli haudattu
sangen loistavin juhlamenoin erääseen tunnelin salakäytävään.
Mihin rosvot olivat piirityksen aikana joutuneet, ei kirjassa
kerrottu. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan
sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään
olevansa auttamattomasti hukassa, salpautuneet johonkin käytävän
sivuaukeamaan vapaaehtoisesti kuolemaan, sillä he tiesivät hyvin,
että jos he elävinä joutuisivat kiinni, hirtettäisiin heidät armotta.
Mutta voittajat saivat kumminkin paljon kultaa ja hopeaa saaliiksensa.
Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän
päätekohdat unohtuivat niin, ettei niitä enää lopulta lainkaan
tiedetty olevan olemassakaan. Vähitellen häipyi muisto käytävistäkin
ihmisten mielistä.
Tämä salaperäinen kirja olisi kumminkin voinut sen kaikille kertoa,
jos kaikki vain olisivat osanneet sitä lukea. Mutta siihen oli
ainoastaan isä Siegfried pystynyt.