Jäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan
nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen
vihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:
"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut.
Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja
usein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten,
kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa
valepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!"
Sanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli
tämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle,
jolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.
"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään
hermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä
niin intohimoisesti.
"Valehtelet!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun.
"Tämä on vain valepuku."
Samassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen
löytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan.
Sieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat
käyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti.
Aukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin,
joka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin
terävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin
syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.
"Minä olen se, miltä näytän", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin
äänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären
kasvoilta.
Häntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti
rautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti
päänsä taaksepäin.
"Tämä on varmaan unta! Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä!"
"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää
todellisuutta."
"Teodor!"
"Teodor on kuollut."
"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan?"
"Ei, vaan taistelussa oman minänsä kanssa."
"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuulunut."
"Niin, tuon kaksintaistelun jälkeen, jossa tapoin erään, ei. Tiennet
kai syyn?"
"En tahdo sitä tietää, älä siis muistuta siitä. Koko juttu suututti
minua tarpeeksi jo silloin."
"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle aina öisin."
"Miksi et tappanut häntä oikein kunnollisesti? -- Minua eivät aaveet
ainakaan kiusaa."
Niin sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.
Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa
vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen
kerran joutuu helvettiin", ajatteli hän, "viettelee hän itse
saatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa,
tulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan
kuningatar." Ääneen hän sanoi: "Mitosclimin linnanherra kiusaa minua."
"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo
manaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä
helvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa."
"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on
lähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen
hänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi
sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja
päästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim
pitää sanansa, siitä saat olla varma."
"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta
ja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties
rupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin
ja siten lähelle mielitiettyäsi?"
Naisen jokainen sana ilmaisi lemmenkateutta ja vihaa.
"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja
yhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani
lähetti kenraali minut Madacsányn luostariin."
"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"
"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni.
Toimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta
taloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa."
"Saadaksesi vain nähdä hänet."
"Ei, vaan voidakseni hänet unohtaa."
"Etkö todellakaan ole tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö ole kuullutkaan
hänestä mitään? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Luultavasti odottaa
hän sinua yhä."
"Turhaan saa hän minua odottaa. En edes rukoillessani uskalla häntä
muistella. Minähän olen nykyään vain raaka ja tunnoton erakko.
Ruususeppele ei enää paina ohimoitani, vaan ainoastaan käsiäni. Sen
tuoksu ei ole enää tuore, eivätkä sen piikit enää pistele."
"Ja miksi valitsi luostarikonventti juuri sinut opettajaksi
pojalleni?"
"Muut pelkäsivät sinua."
"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä
pelkäsit eniten ja tulit kuitenkin. Tulit naisen luokse, jota vihaat,
jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella,
jonka niin usein olet kylmästi työntänyt luotasi ja josta tiedät,
että hän niin intohimoisesti rakastaa sinua, että hän on kirjoitellut
ikkunaruudutkin täyteen nimeäsi ja alituiseen sinua ajatellut sekä
valveilla ollessaan että nukkuessaankin. Tästä kaikesta huolimatta
tulit sinä tänne!"
"Käskettiin, ja minun täytyi totella."
"Ja missä tarkoituksessa tulit?"
"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."
"Ha, ha, haha! Tahtoisin mielelläni tietää, mitä tuolla tarkoitat?"
"Tulin kasvattamaan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä
opettamaan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."
"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani
lähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen
kääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä
heidän hurskas intonsa johtuu."
"Ehkäpä."
"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin
kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät
opettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun
rippi-isäni!"
"Tiesin sen."
"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita
päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin
täytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut
kadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia
himojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat
hiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?"
"Oi, tiesin!"
"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun
rippituoliin ja kuiskaan korvaasi: _Pater peccavi_. Minä rakastan
erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti.
Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin.
Koko _Litania_ on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki
pyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä
parannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista
nautintoa. _Mea culpa, mea culpa!_ Minulla oli hyvä, uskollinen
puoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä
katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä
hänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä
luulin saavani omakseni rakastamani miehen. _Mea culpa! Mea culpa!_
Kuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä
ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa,
parempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain
ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen
rakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies
puhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa
kiintynyttä sielua. -- Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon
ainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan.
Anna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun
palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini
ja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan
matkustamaan vaikka helvettiin!"
Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia
kenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.
Tuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä
polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:
"Jumala antakoon anteeksi sinulle kaikki syntisi, eksynyt, kurja
naisraukka!"
Sanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen
kenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.