Vielä samana päivänä lähetti luostarin konventti vastauksen
linnanrouvalle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli
yksimielisesti valittu kasvattajaksi linnaan, jonne hän jo seuraavana
päivänä saapuisi.
Uutta tointaan varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen.
Oli vaikeata uskoa, että entinen rääsyinen ja paljasjalkainen
kerjäläismunkki oli muuttunut tuoksi muhkeaksi, kookasvartaloiseksi,
silkkivaatteisiin ja kiiltohattuun pukeutuneeksi isäksi, joka suurta,
koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen astuskeli
seuraavana aamuna maantietä luostarista Madacsányn linnaa kohti.
Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen päässä.
Linnan portilla oli suuri tungos. Siinä hyppi ja juoksenteli
useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin
koiralauman puraisuja. Talossa oli nimittäin suuri lauma kaikenlaisia
vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän
kimppuunsa. Pihassa oli vihainen kukkokin, joka taistelunhaluisena,
kynnet ja nokka ojossa, lensi sen onnettoman päätä kohti, joka oli
onnistunut hengissä pääsemään portilla raivoavien koirien kynsistä.
Lisäksi oli vielä nuori linnanherra narrineen, palvelijoineen
ja koiranhoitajineen muurilla vahdissa ja ammuskeli sieltä
jousipyssyllään rauhallisia ohikulkijoita.
Erikoisesti sen päivän aamuna, jolloin isä Siegfriedin piti tulla
linnaan, oli linnanrouva varustanut miehisen palvelusväkensä
jousipyssyillä niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla
sopivilla heittoaseilla sekä päästänyt koirat irti, sillä hän arveli
olevan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat
ahdistivat kunnianarvoista isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi
hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta
tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken oli saanut
metsänvartijalta kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitosclimin, omistaja
oli edellisenä yönä hyökännyt Madacsányn alueelle, tappanut siellä
paljon metsänriistaa, sidottanut vastarintaa yrittävät kreivittären
palvelijat puihin ja lisäksi antanut heille kelpo selkäsaunan.
Madacsányn ja Mitosclimin välillä oli nimittäin jo ammoisista ajoista
vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa yrittäneet
ratkaista nyrkein, jopa toisinaan aseinkin. Nykyään, kun Madacsányn
omistus oli joutunut heikomman sukupuolen haltuun, ei tosin riitaa
ylläpidetty enää käsivoimin eikä miekoin, mutta sitä enemmän
salakeinoin ja pienin molemminpuolisin partioretkin, joten välit
eivät siis suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet
monta vertaa katkerammiksi kuin ennen.
Munkkiraukan rääkkäys haihduttaisi ehkä vähän katkeruutta mielistä!
Heti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä
vastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta
kotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne
ärhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren
nahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä
kiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika
kiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.
Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori
herra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan,
koirarengin ja narrin keralla.
"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui palvelija Matyi.
"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli koirarenki
Petyka.
"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!" kehoitti nuori herra
narria, joka juuri piti palloa kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää
silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"
Herska, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.
Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen. Ennen kuin märkä pallo
ehti sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin
taitavasti takaisin, että se sattui keskelle Herskan naamaa ja tämän
karhunnahkalakki vierähti mutaan.
Se oli hauskaa nuoresta herrasta. "Katsohan pappia!" kirkui hän.
"Tule lähemmäksi, munkki! Sinähän osaat siis heittää palloa --
peijakas... ja minä kun luulin, ettei munkki muka osaa muuta kuin
rukoilla ja messuta. Mutta jaksatko lyödä pallon niin korkealle
kuin Matyi? Matyi on vankka ja paksu poika. -- Näitkö, mihin lensi?
Vähällä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No koetetaan, mihin sinä
kelpaat!"
Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin korkealle, että se
lensi linnan katon yli.
"Kyllä sinä olet aika peijakkaan munkki! Sinun kanssasi minä
rupeankin pelaamaan tästä lähtien longaa ja meetaa!"
"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa?" imarteli Siegfried.
"Latinaako? -- -- -- hitto sitä osatkoon, mutta en minä."
"Mutta _longa_ merkitsee pitkää ja _meta_ on sama kuin rajakivi.
Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."
"Niinkö todellakin?"
"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme
ilmaan. Niin tehdessä jää oppi meille itsestään."
"Kuinka? Osaatko sinä paperileijojakin lennättää, sinähän nyt
harvinainen otus olet? Mutta varmaan et ole koskaan nähnyt niin
suurta leijaa kuin minulla on. Katso vain, miten paksu on sitä
pidättävä nuorakin! Tämän voi Matyi vetämällä katkaista. Katsohan,
Matyi!"
"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran
kaksinkerroin sekä nykäisi sen poikki yhdellä tempauksella.
"Peijakas! -- Oletpa sinä aika otus... Miten nimitetään leijaa
latinaksi?"
"_Draco_."
"Entä paperia?"
"_Charta_."
"No arkki sitten?"
"_Arcus_."
"Siis olen jo oppinut: _draco, charta_ ja _arcus!_ Tämähän on kuin
lapsen leikkiä. -- Herska!"
"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisti narri, joka
oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujakas. --
"Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta
kreiviä yhden vuoden ajan, hänen kuitenkaan mitään oppimatta."
"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti. "Otamme
yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi', ja silloin
kuin nuori herra ei osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."
"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Herska -- eikö niin, munkki!"
ehdotti nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama
omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erikoisesti miellytti. Hän
oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.
Narria ei ehdotus oikein tyydyttänyt. Hän rupesi sen vuoksi
estelemään sanoen olevansa liian vanha sellaiseen kunniaan kuin
syntipukiksi. Mutta koirarenki tai palvelija soveltuisivat siihen
toimeen paljon paremmin. Muuten hän kokonaan tahtoi päästä niin
vastenmielisestä puheenaiheesta ja kysäisi sen tähden äkkiä
Siegfriediltä, johtaakseen keskustelun uusiin asioihin: "Minkä tähden
olet ottanut mukaasi tuon jättiläiskirjan? Onko tarkoituksesi, että
nuoren herran pitää oppia se ulkoa?"
"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia karkottaessani."
"No, sitten tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen usein.
Menehän sen keralla nyt ensiksikin armollisen rouvan luo, jossa
varmaan kolmetuhatta pirua nykyään asustaa. Koettele niihin
taikakaluasi, kelpaako se mihinkään."
Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.
"Niin -- menehän pappi! Mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini
huoneeseen!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.
Kaikki neljä piirittivät isän, yksi veti kaavusta, toinen tyrkkäsi
selästä, ja niin kuljettivat he hänet monimutkaisen käytävän ja
portaitten kautta siihen huoneeseen, josta kuului äänekäs meteli.
Samassa lensi muudan salin ovi äkkiä auki, ja heidän edessään
seisoi itse linnan rouva. Nähtyään hänet kiiruhtivat nuori herra,
koirarenki, narri ja palvelija pakoon sellaista vauhtia, että
olivat murskata päänsä nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi
paikoilleen.
Kreivitär oli avannut salin oven äkäisellä ja raa'alla keltaisen,
rautakorkoisen saappaansa potkaisulla. Nyt hän seisoi keskellä
lattiaa ylpeänä ja vihaisena ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.
"No, eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne
vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin hän
ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi hän selkänsä ja alkoi
kirkua vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille seuraavaa:
"Miksi seisotte siellä suu ammollaan, ikäänkuin olisitte puukuvia!
Kuunnelkaa, mitä sanon, ja tehkää joutuin sen mukaan! Kaikkien
talonpoikain, renkien ja palvelijain pitää kiiruusti varustautua
heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla, ja rynnätä Mitosclimiin.
Hei pojat -- menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen
kukko katonharjalle laulamaan! Koska hän on varastanut paistin,
pitää hänen saada tulikin sen karistamiseksi. Yllättäkää roskaväki,
ennen kuin he selviävät humalastaan. Heittäkää heidät kaivoon, jossa
he kyllä selviävät! Mutta se nelitorninen ankkalätti, jossa tuo
vanha riitapukari vielä asustaa, on teidän sytytettävä jokaisesta
neljästä kulmasta yhtäaikaa. Teidän on se tehtävä, vaikka itse pyhä
Flórian henkilökohtaisesti tulisi armoa rukoilemaan. Liikuttakaa
siis sorkkianne, te mölyapinat! -- Matkaan ja nopeammin kuin salama!
-- Kuuletteko! -- Mutta mihin joutuikaan tuo tyhmä munkkiroisto? --
Ahaa, tuonne! Mitä hän täältä etsii? No tulkoon nyt ensin hieman
lähemmäksi!"
Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsassakin oli
verenpunaisia täpliä. Sieraimet vapisivat, silmät pyörivät
kammottavasti kuopissaan. Huulista tippui verta, hiusten
kullanpunaiset kähärät törröttivät sinne tänne ja koko kasvot
vapisivat kovasta hermokiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa
ja määrätöntä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin lisäsi.
Kreivittärellä oli nimittäin yllään alapuolelle lantioita ulottuva,
laajahihainen, paksusta punaisesta silkistä ommeltu nuttu, joka oli
niin runsaasti kirjailtu kullalla ja raskailla koruompeluksilla, että
se etäältä katsottuna muistutti tiikerintaljaa. Kaulassa oli pehmeä
höyhenkaulus ja vyötäisillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä
tikari välkkyi. Nutun helman ympärille oli kiinnitetty leveä koriste
suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä kilisivät
sointuvasti. Edestä oli nuttu niin lyhyt, että se naisen kiivaasta
liikkeestä jätti näkyviin korkeakantaiset keltaiset saappaat, vieläpä
punasilkkiset roimahousutkin.
"No, tule lähemmäksi, pappi!" ärjäisi hän vihaisesti.
Isä Siegfried lähestyi ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus
teille ja huoneellenne!"
Kun kreivitär kuuli munkin äänen, irtaantuivat hänen kätensä heti
tikarin kahvasta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja kohosivat
otsalle, joko varjostaakseen silmiä hänen nähdäkseen tarkemmin tai
vain peittääkseen kasvot.
Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi
ystävällisellä äänellään: "Vihastuminen turmelee kauneutenne,
armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan kiivastunut ja saikin sen
vuoksi pitää ihanuutensa elämänsä loppuun asti. Kiukku vääristää
kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisen ei
pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."
Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leimahteleva puna
vaaleni, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä.
Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.
Siegfried seisoi jo niin lähellä häntä, että hän saattoi puhua
hiljemmin.
"Minkä onnistumattoman koston te nyt tahdotte panna toimeen? Tahdotte
polttaa, murhata ja ruoskia. Sellaisestahan saa teidän vihamiehenne
vain hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä. Mutta jos
te todella tahdotte kostaa Mitosclimin herralle kelpolailla, niin
kaadattakaa vielä metsän riistaa ja lähettäkää se hänelle lahjaksi!
Silloin rupeaa häntä varmasti hävettämään suuresti!"
Rouvan kasvot kirkastuivat kuin aurinko myrskyilman jälkeen.
"Aivan niin", naureskeli hän iloisin silmin. "Sillä tavalla minä
kostankin. Hoi pehtori ja metsästäjät, tulkaa takaisin! Menkää
metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää ne Mitosclimiin
sellaisin tervehdyksin, että ne ovat minut lähettämiäni hänen
nälkänsä sammuttamiseksi, ettei hänen tarvitsisi varastamalla hankkia
elatustaan!"
Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi
taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja palvelija
uskalsivat tulla esiin äskeisen rajuilman jälkeen etsimistään
piilopaikoista. He olivat nyt aivan varmat siitä, että munkki osasi
kirjallaan karkottaa pahat henget.
"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä mukava
pappi karkotti sinusta kaikki pirut."
Mutta silloin sai nuori herra kokea jotakin sellaista, mitä hän ei
vielä koskaan ennen ollut kokenut. Rouva antoi hänelle nimittäin
kaikuvan korvapuustin.
Poika ällistyi siitä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.
"Nallikka, katso tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Mene hänen luokseen
ja suutele hänen kättänsä!" käski kreivitär alkaen samalla laahata
poikaa munkkia kohti.
Siegfried puuttui asiaan.
"Armollinen rouva", sanoi hän, "säästäkää poikaanne!"
Samassa hän kumartui itkevän lapsen puoleen ja peitti hänet
viitallaan. Poika kyyristyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.
"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän
rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otahan tämä
kirja ja kanna se huoneeseeni, sillä minä olen tullut tähän linnaan
ruvetakseni sinun opettajaksesi."
Tämä käsky hämmästytti poikaa siinä määrin, että hän lakkasi
itkemästä. Uteliaisuus poisti kaiken katkeruuden. Hän tarttui
innokkaasti paksuun kirjaan, jossa asui tuo ihmeellinen voima, mitä
kaikki pahat hengetkin pelkäsivät. Hänessä heräsi harras halu oppia
itsekin noita kirjan salaperäisiä merkkejä, voidakseen tulla niiden
kummallisen voiman haltijaksi. Myös narri, koirarenki ja palvelija
seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään noita kirjaimien
muotoisia tenhomerkkejä.