Elokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän
jälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat
eräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.
Ihanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin
levinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka
raikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista
terveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin
siivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä
heinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu
säihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun
hieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja
kuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka
havunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja
kauneuden kyyneltämiä.
Niistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon
nousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat
pitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot
ovat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne
ennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti
toisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi
selvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain
aamu alkoi hänelle koittaa.
Puistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä
ahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli
tekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla
portin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu
kreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko
tämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri
Bergflykt, joka ei tähän saakka -- ollen vähän pitkävillainen kaikessa
siivoudessaan -- ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka
nyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli
palannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella
innolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä
kömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka
otsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.
-- No, Leo, -- sanoi Paul, -- et viihtynyt kauan Tukholmassa?
-- On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.
-- Mutta miksi tulit Ruotsiin?
-- Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa.
Kärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi
voinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden
ja rupean kuninkaan rakuunaksi.
-- Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän
sinusta tullutkaan rakuunaa.
-- Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla
olisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta
ei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut
kantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia,
vastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput
papintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean
ennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on _academicus_. --
Katsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.
-- Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?
-- Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä
poikiin.
-- Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen
siihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö
poikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa,
etteivät kärpäset pilkuta katkismusta.
-- Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet _civis_ sinä ja kun me
vasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, -- sanoi Leo
niistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.
Aurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin
satujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten
kasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.
Vähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse
kreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti
kaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei
aavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.
Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin
valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi,
että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat
viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset
kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa
pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat
kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät
yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua
valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin
puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu
lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta
kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja
tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot
kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina
kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren
rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta
Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.
Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna
ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon
ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja
valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta
eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset
toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli
uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa
pelastukseksi -- ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja
rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti
kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja
isänmaan puolesta -- silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan
sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala
vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin
kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon
itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä
painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen
basso kuin jalopeuran karjunta.
Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille
pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai
Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua
ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin
kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka
lumivalkoisena ja katse nöyränä. -- Heidän kummallakin puolellaan
istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän
kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet
herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut
klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta
valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille
onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut
läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että
tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.
Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos
siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja
Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne
olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!
Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.