Herrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta
tupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.
Kun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan
vanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä.
Olihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt
melkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut
majuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän
muisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta
ihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä.
Hänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto.
Syvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri
uljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen
jäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin
jälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä.
Tämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman
muuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin
muisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta
herättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin
peitti vuosisadan "erään nimen varjoon".
Bertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät
siis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard
oli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä,
ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista
haihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia
hankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle
neljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan
leskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin,
pienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta
puhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin
lemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan
saanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä
hyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja
puutteessa.
Nyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja
kun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi
vanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli
anastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:
-- Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani
luettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta
tuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan
rukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala
palkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.
Herrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.
-- Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän
armonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, --
jatkoi vanhus kiinteästi kehräten. -- Ajattelen usein, missä hän lienee
ja milloin hän palannee.
-- Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, -- sanoi vanhempi
kreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään
nähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.
-- Mitä tiedätte kreivittärestä? -- kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti
jotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. -- Muori, te
tiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.
-- Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa
lähti, -- virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. -- Mutta
tiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa,
naisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun
miehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat
valmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan.
Mutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois
hiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari
Stålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana
sanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina,
-- sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin
Falkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta
Kaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja
kaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän
yhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi
erokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät
Kaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen
kaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein
vai väärin?
-- Hän teki oikein, -- sanoi kreivi Bernhard vakavasti.
-- Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, -- lisäsi isä
surullisesti.
-- Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan
tehneen? -- jatkoi vanhus. -- Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun
jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja
Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen
kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka
olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut
saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin,
sillä en ansaitse häntä.
--- Ja mitä Kaarina vastasi? -- kysyivät kreivit yht'aikaa.
-- Niin, mitä hän vastasi? --- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan,
jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan
kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä
heidän taakseen. -- Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla
miehensä sydämellisesti syliinsä.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld
tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja
kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen.
Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista
neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi
surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot
tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa
vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen
heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä -- kun kaksi
synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan
enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä
toisilleen.
Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha
kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa
kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden
vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä
sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin
asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista
velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli
lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki
kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi
hymyillen: -- No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?
-- Hän vastasi, -- sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt
otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat
silmänsä, -- hän vastasi: -- Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä
heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen
tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme
anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten
epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös
sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle
tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut
puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa.
Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän
kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt
kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas
luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa
semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin
luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?
-- Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, -- virkkoi vanhus rukin
äärestä -- Ja siihen vastasi hänen miehensä...
-- Hänen miehensä vastasi, -- virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld,
-- ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa.
Ja muistatko, -- sanoi hän, -- että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta
sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani
sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa
heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala
minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en
enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä
voimaa yhdessä voittaa maailma.
-- Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? --
sanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa
paikassa.
Vastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa
ja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja
jälleen löydettyä lastansa.
-- Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, -- sanoi
hän, -- niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö
tiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin
on kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat
palaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä.
Näin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit -- ja minäkö en
rakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden
keskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi -- ja minäkö en kiittäisi
Jumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan
ja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua -- ja vielä luulet,
ettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä
tuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua,
sinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen,
joka meitä seuraa!
Hänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat
tavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut
Veraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja
hienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut
hänelle: -- menkää tupaan!
Kreivitär meni.
Kohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja
puristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän
mielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili
heitä hämillään, miltei pelokkaasti.
-- No, -- virkkoi Flinta-muori, -- eikö pieni neiti tahdo tervehtiä
hyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?
Muorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne
mäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni
hämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki
talonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta
sanaakaan.
Vera katseli häneen ja punehtui korvia myöten -- katsoi sitten pois,
luullen erehtyneensä, -- katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä
punaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa,
hän seisoi kuin kynnykseen naulattuna...
Silloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut
sanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan ... hän vain avasi sylinsä.
-- Äiti! -- sopersi Vera melkein kuulumattomasta
-- Vera! -- kuiskasi vieras yhtä hiljaa.
Ja samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa -- ja kun _he_ kaksi
kohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka
näkee salatuimmatkin.