Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi
perheellinen.
Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle
ja sanoi tahtovansa puhua. -- Ystäväni, -- sanoi hän, -- minulla on
vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota
joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on
kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana.
Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa
niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole
ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa
mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein
itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti
palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen
palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi
rakennus, jolle annetaan nimeksi _Esterin talo_. Sen toiseen osaan
sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola.
Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme
siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".
Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli
lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen
vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä
kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja
että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät
uudelle rakennukselle.
Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut
luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran
johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon
avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin
sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:
Taloss' Esterin
koti kultaisin.
Sen kauniimpaa
ei onnelaa.
Luon' Esterin
hovi herttaisin,
siell' orvot saa
ain' asustaa.
Ilo ihanin
syliss' Esterin.
-- Niin, -- kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, --
tästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet
syntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun
kuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!
-- Tässä on minulle iloa liiaksikin! -- kuiskasi kreivitär, -- ei tätä
rakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.
-- Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani,
ellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan
sinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt
pienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään
jotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä,
jossa hän asuu, sanotaan tästälähin _Rauhaniemeksi_. Suostutko siihen?
Kreivitär puristi hänen kättään.
Kirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan
ylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa
synkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti
kristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka
täällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin
vastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin
talolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.
Kun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä
vastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin
Bertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua
miehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha
sydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä
ainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän
tuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.
-- Kas, nyt olemme täällä kaikki! -- huudahti kreivitär Ester
iloisesti. -- Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.
-- Äitini! -- virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen
liikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut
sanomasta _madame_.
Louise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä
ohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän
entisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua
ainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa,
vetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen
vaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa
hämmästyksen.
-- Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, -- sanoi hän. --
Se johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.
Kansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä
aamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti
alakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden
kamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen
ylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja
nenäkäs Babette.
Mutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi
Bernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen.
Tämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa
ja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen
tilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. "Cecilia Larsson", --
sanottiin vielä kirjeessä, -- "tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen,
että Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää
hänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet."
Paul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.
Ja näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona
puistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:
Taloss' Esterin
koti kultaisin.
Sen kauniimpaa
ei onnelaa.
Luon' Esterin
hovi herttaisin,
siell' orvot saa
ain' asustaa.
Ilo Ihanin
syliss' Esterin.