Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön
keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka
piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja
sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa
tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi
hän, niin muutan "edemmäksi".
Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi
ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika,
Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja
tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten
surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina
rantaa vasten -- kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät
säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän
kirkastaman seudun yli.
Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei
kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:
-- Onko _hän_ jo palannut?
-- Ei, -- vastasi poika.
-- Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä
metsässä.
-- Mitäpä se olisi, isoäiti?
-- En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on
vaarassa. Tunnen sen.
-- Onhan nyt selvä päivä!
-- Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää
mennä.
Vastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista
hullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan
lapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen
kulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.
Hänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään
eriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti
olevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei
ollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja
katseli taakseen mihin paeta.
Mutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa
tavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi
marakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna
kummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn
puuhkaan.
-- Hei, talonpoika! -- huusi hän Martille, -- onko täällä missään
pirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.
Mutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen
kuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:
-- No älähän, musta Jooppihan se on!
Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän,
kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme
pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt
muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan
kynsäisten: -- Kas perkele!
Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin
marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti
ajamaan takaa pakenevaa.
Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven
taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli
eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen
vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota
vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.
Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän
ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.
Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta
välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun,
mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin
viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa,
ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi
luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti
että sisällisesti muistutti.
-- Mitä se oli? -- kysyi nainen Martilta.
-- Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, -- vastasi
Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.
Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas
selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.
-- Vie minut hänen luoksensa! -- sanoi hän.
Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven
takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä
läpi.
-- Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, -- virkkoi nainen
tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa
ensi siteeksi. -- Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?
-- Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, -- arveli Martti,
osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö
hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.
Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä
lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen
pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa,
jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.
-- Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Bernhard
kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa
haavoitettua.
-- Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! -- sanoi
espanjalainen matalalla äänellä. -- Hän ja veljenne ovat kaikkeen
syypäät. _Caramba!_ Vielä minä heille maksan, jos saan elää.
-- Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja
rukoillaksesi! -- kuiskasi nainen vakavasti.
-- Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? -- jupisi
haavoitettu.
-- Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin
kostamme. Me parannamme haavasi.
Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja
niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.
-- Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta
marakatista! -- sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut
jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.
Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä
vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.
-- Eikö se ollut Östanlidin muori? -- kysyi isä.
-- Oli, -- vastasi kreivi Bernhard.
Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja
saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä
tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät,
pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.
-- Oletteko vahingoittumaton? -- kysyi hän.
-- Olen, -- sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän
hurskaan vanhuksen edessä.
-- Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne
tässä elämässä lähenee loppuaan.
-- Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.
-- Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne,
joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö
Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?
-- Aina, aina, äitini.
-- Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään
muuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän
pakenemisenne välityksellä?
-- Ah! Ei minun ansiostani!
-- Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on
asettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman
velvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö
hän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?
-- Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.
-- Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.
-- Se on totta.
-- Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja
tehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?
-- Ehkä. En tiedä.
-- Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta
lapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa
oli liiaksi teidän sielunne kaltainen?
-- Olette ehkä oikeassa.
-- Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut
teitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän
juovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen
eripuraisuuteen?
-- Toivon niin olevan!
-- No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä
Jumalaa?
-- Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin
kasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!
-- Oletteko _te_ pettänyt? Se on mahdotonta.
-- Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja
hän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen
pitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin
tapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen
sittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan
kerran koko elinaikanani.
-- Jos niin on, -- sanoi vanhus lempeästi, -- niin olkaa hyvässä
toivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas,
olette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti
luopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt
yksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä
olette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra
näki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne
ylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon
lankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra
rankaisi teitä synnillä.
-- Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu
minussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen
taistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata
takaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta --
vaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas,
niin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.
-- Jättäkää se huoli minulle, -- sanoi vanhus. -- Menkää tupaani.
Kuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne
päivät.