Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld
opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn
rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi
kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia
ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään
kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta
prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen
olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää
vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein
opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei
saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin
saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven
toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään
siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja
tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on
pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.
Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan
lehdille.
Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän
seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa
aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla
lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä
elolyhteitä.
Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa
opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli
kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän
köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja
totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä
ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli
silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa
iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan
kivillä.
-- Mitä näet tuolla etäällä? -- kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua,
huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.
-- Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, -- vastasi Vera.
-- Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?
-- Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten
meren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja
merien takaa.
-- Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?
-- Haluan, haluan, -- sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä
täyttyivät kyynelillä.
-- Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu
siitä, onko hän sinuun tyytyväinen.
-- Kuinka _ma bonne_ sen tietää?
-- Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka
viikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan
hänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.
-- En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! -- huusi tyttö polkien
pienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.
Kotiopettajatar hymyili. -- Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle
tehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä
ravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme
heinäsorsa.
He menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle
ja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä
vedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.
-- Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! -- laski
kotiopettajatar leikkiä.
Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada
polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä
uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen
ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet
sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka
kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja
huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän
hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi
kohta oman veljensä Paulin.
-- Hyvää päivää! -- nyökäytti Paul päätään.
-- Tahdotko nähdä, kuinka uin? -- huusi Vera, unhottaen kaiken muun
uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta
mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi
ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi
ollut olemassa.
Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se
oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.
Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet
toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.
-- He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle,
-- vastasi Vera.
-- Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? -- virkkoi
Paul.
-- Oli ennen, -- vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään
entisekseen.
-- Niin, -- toimitti Vera, -- se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli
pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä
purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee
tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin
muorin vanha tupa oli.
-- Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?
-- Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin _ma bonne'lla_ ei ole mitään sitä
vastaan.
-- Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, -- virkkoi
kotiopettajatar päätään nyökäyttäen.
-- Oi, kuinka hauskaa! -- huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan
pois uuden pilven veljensä otsalta. -- Saatpa nähdä, kuinka osaan
soutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella
airolla, _ma bonne_? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime
kesänä, kun soudin yhdellä airolla.
-- Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! -- laski Paul leikkiään. Minä
soudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja _ma bonne_ pitää perää. Se
käy kuin espanjalainen katrilli.
Tuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin
kalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa
vastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.
Sill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika,
ratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen
leikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista
sotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat
matkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja
kansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.
-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- neuvo minulle, kuinka voisin
sovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei
koko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja
kaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla
mies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä
ja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.
-- Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen
ihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille
ihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua
siunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei _sinun_ tekojesi
vuoksi, vaan _Hänen_, joka vuoti verta ristinpuussa.
Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku
erosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä
vastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin.
Vaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat
pysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.
-- Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! -- huusi
kenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen
valtiomiehen oli tapana tehdä. -- Koko kansa aseihin! Soittakaa
hätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että
herrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!
-- Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa?
-- kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty
Tukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt
tähän etäiseen seutuun.
-- Mitä? -- huusi Pechlin. -- Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä
häpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut
isänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain
sotilaiden, aatelittomien lurjusten ja _Svenska Bottenin_ avulla.
-- Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.
-- Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen
suoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni
Hjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan
käskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua!
Älkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me
kutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja
hakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen
päivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.
-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja,
ennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus
on todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, -- virkkoi
kreivi Bernhard.
Kenraali tulistui. -- Kuinka? -- huusi hän. -- Herrani puhuu vapautta
vastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan
aatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita
aatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla
plootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä
kannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan
voisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä
vaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että
semmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.
-- Teidän ylhäisyytenne! -- huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld,
mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
-- Suokaa minun vastata hänelle, isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, --
koska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin.
Tuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne,
ettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme,
onko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä
niihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi
lausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella
luotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin
aatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja
koko maailmalle, että meillä _on kunnia_ lukea perheeseemme muuan
aateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen
olisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.
-- Aja! -- huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen
puolustajille päätään hyvästiksi.
-- Kiitän sinua, poikani! -- sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.
-- Älkää minua kiittäkö, isäni, -- vastasi kreivi Bernhard. -- Minulla
on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.
He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina,
ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä
talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut
heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.