Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut
vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei
valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua.
Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan
liian raju kestääkseen kauan.
Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia
tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei
oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa
vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa
vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut
pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen
kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään
voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat
herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä
omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.
Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä
tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus,
armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat.
Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista
ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen
ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen
jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni
ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti,
kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä
lähestyvissä juhlamenoissa.
Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään
vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli
tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti
koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva
vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa
toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän
ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.
Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo.
Hänen täytyi totella ja hän meni.
Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä -- ei senvuoksi, että hän oli
voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen
otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti
tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa.
Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen
rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa
voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien,
näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa
ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän
katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi
hänelle:
-- En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te
ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän
suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole
maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on
kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt
ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea
korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että
olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia
olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka
voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.
-- Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, -- sanoi
Paul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen
kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.
-- Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, -- sanoi hän.
Se henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien
ulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita.
Rikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.
-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan
hänen nimensä!
-- Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru
synkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto
ei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi
teidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani
vaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.
-- Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen
mielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä
muistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden
ainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.
-- Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne
ja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien
kuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää
toivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes
aavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka
on paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte
aavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja
huolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän
oli oikeassa: meidän on eläminen _todellisen_ suuruuden hyväksi;
vapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon
seurata hänen neuvoansa... Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän
äitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli
ankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne,
tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä
hovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?
-- Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta
minä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, -- vastasi Paul,
punehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet
unohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.
-- Ah, nyt muistan, -- jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa
aatelissuvut, -- teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.
-- Se oli minun isäni äiti, -- vastasi Paul lisäten varmalla äänellä:
-- äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.
Kuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä
eihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä,
vaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta
ja lisäsi kohteliaasti: -- Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan
suvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin
rakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja
siitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te
tarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa
haluatte virkavapautta?
-- Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden
päivät viipyä Falkbyssä.
-- Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin
arvoa?
-- Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.
-- Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, --
virkkoi kuningas ystävällisesti. -- Saan siis mukautua siihen ja koetan
keksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. _Au revoir!_
Paul meni, haava sydämessään.
Tämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous
laillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki
valtakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä
kokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan
kuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut
lausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain
poljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.
Sinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista
kauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko
Euroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa
ja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin
kolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan
ole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin
tunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena
kaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun
tapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista
ministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien
velvollisuudesta "puolustaa Ruotsin vapautta".
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin
vapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen
kirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa,
joiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.
Seuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille.
Kuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa
semmoisten päivien jälkeen.
-- Mitä haluatte, ystäväni?
-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne!
-- Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös
valmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja
kuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? -- kysyi kuningas
vakavasti, melkein ankarasti.
-- Olen, teidän majesteettinne.
-- Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa
teille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan
rakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta
se on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin
herttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan
epäsuosioon?
-- Muistelen siitä kuulleeni.
-- Tunnetteko syyn?
-- Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.
-- Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle
halveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö,
joka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?
-- Tunnen, teidän majesteettinne.
-- Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki
yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn.
Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan
hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen,
kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt
kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn
kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat
laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä
oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.
-- Ah, teidän majesteettinne ... alan ymmärtää.
-- Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla
ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia
tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän
pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja
kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi
valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun
syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä
olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva
nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian
myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne
miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa
maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te
ymmärrätte, että tämä laina _hänen_ luonteensa mukaan merkitsi
lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas
elämään loistavassa häpeässä -- hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna
Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt
tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte -- Ranskan kuninkaalle, Ludvig
XV:lle.