Paul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin
edellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet
olivat ristiriitaiset.
-- Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! -- huusi hoikka räätälinsälli ja
kohotti uhaten kauhean kätensä.
-- Survokaa hänet mäsäksi! -- huusi muuan urhea makkarantekijä.
-- Eläköön vapaus! -- kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.
-- Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, -- jupisi
mälliposki-matruusi.
-- Hän on hyvä kuningas -- hän pitää kansan puolta herroja vastaan, --
arvelivat raudankantajat.
-- Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, -- virkkoi
parturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.
-- Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! -- huusi muuan
vastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.
Kansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai
vaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja
taitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia
valtiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla
tavallaan.
-- Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, -- sanoi hän. -- on hyvä sille,
joka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä
talonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla
vapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta
toimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo
myydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo
hän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle
kaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta
työmiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra
tarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika,
niin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja
aikovat lyhentää ruoskan siimaa.
-- Eläköön vapaus! -- huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa
alkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten
neuvoskunnan kunniaksi.
Paul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää
onneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat
näyttivät olevan huonolla kannalla.
Silloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita
huutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman
kansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan
tykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret
siniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti
ja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli
hänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha
silmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka
kadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat
olivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas
kadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan
odottamaton ja aivan valmistamaton.
Niinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli
Norrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus
tarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka
juuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi:
eläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan
samaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt
osoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.
-- Katsokaa, -- sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, -- tuulee
pohjoisesta.
Pohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja
pohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi
vapaussodan Taalainmaassa.
Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi
käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä
kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja
hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja
henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.
He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti
upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta
vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui
yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki,
paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän
hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.
-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Leo.
-- Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin
meillä ennen oli vain nimileimasin, -- vastasi Paul.
-- Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos
ikkunasta?
-- Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston
kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas
kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille
eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin
houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät
sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi
niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.
Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt
itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut
pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille
päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä
eräs senaikainen silminnäkijä.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine
seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä,
ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut
valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta
samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin
hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki
sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja
pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. --
Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet
seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.
Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen
salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan
kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin
neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet
sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri
juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt
oli loppunut.
Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman
lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin
sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa
portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut,
ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi
Paul salaisia portaita ylös.
Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.
Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut,
mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki
palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.
Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli
sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen
kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja
henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.
Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan
aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella
leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän
näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat
hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli.
Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää
kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni,
huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen -- hymyilevä,
eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja
iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli
levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.
Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas.
Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja
suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen
otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää
hengittänyt. Hän oli kuollut.
Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet.
Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä
unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada
häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta,
myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla
otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.
Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä.
Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän
nimensä sen kuoressa.
Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki,
seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:
"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä
eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa
kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon,
että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että
olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita
ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut
ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä
alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont
ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.
Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella
aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi
jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi,
joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi,
jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan,
kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle
ja äidillesi. Ja sitten -- ajattele joskus ystävän tuntein
onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon
tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka
hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun
_Herminie_,
markiisitar d'Egmont."