Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas
nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont,
joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä,
jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. -- Myöntäkää,
mylord, -- sanoi hän, -- että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja!
Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan
vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.
-- Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, --. vastasi kankea
englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.
-- Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on
minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono
muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua,
välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta
tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä
kreivi?
Näin sanoen hän lähestyi Paulia.
-- Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja
ranskalaisen Gustave, -- vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi
markiisittaren hymyn heijastus.
-- Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen
majesteetillaan on eräs _esprit familier_, eräs hirveän ruma,
punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja
kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos
suvaitsette!
Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen
käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.
Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois
tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja
Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä
vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin
katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka
itkee kuollutta kanarialintuaan.
-- Mutta mikä teitä vaivaa, madame? -- kysyi Paul, hämillään tästä
aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.
-- Ei mikään, älkää minusta huoliko! -- vastasi hän. -- Itken
ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin
itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä
kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa
teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun
-- onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?
Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi,
kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy
paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät
kostumaan.
-- Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! -- pyysi Paul. --
En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.
-- Ei, -- vastasi markiisitar, -- ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä
saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi ... jos emme
enää näkisi toisiamme ... niin en tahdo, että minusta pahaa
ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?
-- Sen tiedän, madame.
-- Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on
Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle
hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen,
että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt
lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa
kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana
köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä
yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran
oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin
mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen
ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen
kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä... Ei teidän tarvitse
katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos
minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin
rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa
vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö
minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?
-- Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.
Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.
-- Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä
nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että
ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua
kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan
hovista? -- niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa
kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska
en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut
käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin
vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn
edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.
-- Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla
sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen
sanonut itselleni.
-- Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä
onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen
itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä
ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen
väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon
palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan
filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin?
Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.
Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän
oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi
haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi,
että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi?
Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa
hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi
rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle
keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja
iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän
olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella
puolen!... Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta,
että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.
-- Ei, -- sanoi hän vasten tahtoaan, -- se ei voi olla niin. Täytyy
toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.
-- Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole
parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei
ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut
elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan
ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin
sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota
vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli
markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta
nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin
nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta,
rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa,
mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja
kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen
voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä.
Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen
utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme
näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran
löytäisin teidät!
-- Madame...
-- Oi, herrani, -- jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, -- teidän ei
tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka
on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko
uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea
sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä _nyt enää_ estäisi
minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi
näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä,
pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin;
tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.
-- Herminie...
-- Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi
haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä
nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen
uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte
minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni -- suokaa minun nimittää
teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat --
minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan.
Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä
viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran
nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon,
tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota
nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se
tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme
omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle
ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus
tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin
kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut
kunnioituksennekin...
-- Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä
sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua
sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän
tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella
koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät!
-- puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä
koko innolla. -- Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä
hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja
kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen,
minkä koskaan olen tuntenut -- paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin,
madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte,
vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte
nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää
teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole
rikkaampi kuin minä, joka omistan _kaksi_ semmoista sydäntä!
Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten.
Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan
valmiin.
Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan
kädelleen.
Mutta markiisitar nousi ylös. -- Hyvästi! -- sanoi hän murtuneella
äänellä. -- Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.
Sen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden
joukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla
huulillaan tuo viehättävä hymyily. -- Nyt tiedän kaikki, teidän
majesteettinne! -- laski hän leikkiään. -- Nyt tunnen sen ruman
punamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän
kirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä
asioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään,
mitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.