Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin
Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman
kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen
ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat
valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.
Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa
valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä,
kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan
tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin
tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen
kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei
kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään
nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta
sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista
kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui
kaikkien kasvoilla.
Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan
ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen
armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla
tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea
noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta,
sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat,
ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin
huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta
kirkkaalla järvellä.
Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki
meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä
taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin
tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan
kukaan ollut mitään aavistavinaan.
Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen
ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas
enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria.
Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili
nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.
-- Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! -- kuiskasi ylimaaherra
Rudbeck.
-- Kuka tietää? -- kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. -- Olisimme
kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.
-- Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen
puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli
hän koruompelukaavoja neiti Posselle.
-- Mutta meillä on varmat tiedot...
-- Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on
pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää
uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään
paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä
neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on
kädessään...
Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta,
sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei
kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat
markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin
rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia
hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset
kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt
olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita,
sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!
Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli
sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut
päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema,
hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.
Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli
jo kadonnut.
Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja
luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".
-- Se on hän! -- ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi
valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta
osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen
sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa
venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi
silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta,
kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin,
viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.
-- Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, --
virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei
siedä vastaväitteitä.
Paul jäi seisomaan.
-- No, niinkuin haluatte, -- virkkoi kenraali välinpitämättömästi. --
Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia,
mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi
nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.
-- Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? -- kysyi Paul enemmän
kummastuneena kuin säikähtyneenä.
-- Minä tarkoitan, -- jatkoi kenraali, -- että vuoden viidenkymmenen
kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies,
muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen
vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi
tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä
rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa
saivat nousta mestauslavalle.
-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.
-- Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin.
Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette
salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi
huomenna tai ylihuomenna.
-- Teidän ylhäisyytenne...
-- Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen
sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko
pitää päänne? Jaa tai ei.
-- Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, --
vastasi Paul hymyillen.
-- Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä
aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta
minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun
koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän
voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.
Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei
ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.
Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. -- Huomatkaa, -- sanoi hän,
että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni,
jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen
vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne
valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja
kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen
riittävän.
-- 40.000 talaria! Minulle?
-- Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa
summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu,
herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja
sitäpaitsi, -- jatkoi hän oikaisten itseään, -- tässä ei ole kysymys
siitä, vaan _tout bonnement_ isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?
-- Täydellisesti. Minulla on heti kunnia...
-- Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?
-- Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän
ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.
-- Kuulkaa, ystäväni, -- sanoi kenraali kylmästi, -- oletteko järkevä
vai hullu?
-- Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.
-- Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis
ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin
tuhota kuin pelastaa isänmaanne?
-- Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen,
jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä
mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä
suinkaan petolliset petturit.
-- Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt
sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?
-- En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.
-- No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan
teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.
Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.
Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä
ivallinen hymy. -- Juuri semmoinen kuin arvasin! -- sanoi hän
itsekseen. -- Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne
säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana
nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, _ettei_ meillä ole
vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän
tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen.
Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur
astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. _C'est à merveille!_
Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.
Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä
tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen
majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei
hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan.
Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.
Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä
lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli
kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:
-- Huomatkaa, kun lopetan pelin!
-- Ah, _monsieur le comte_, -- sanoi markiisitar ääneen, -- minä kiitän
teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.
-- Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi
kohtelias kreivi Horn.
-- On niin paljon kapinoitsijoita, -- virkkoi kaunis ranskatar
huolettomasti. -- Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut!
Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas,
yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!
Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi
hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä,
liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia,
tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista
ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta
keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?