-- Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole
näkynyt, nyt oleskelee? -- kysyi eräänä iltana joku _Svenska Bottenin_
miehistä.
-- Hän on kipeä, -- sanoi toinen.
-- Hän on hullu, -- virkkoi kolmas.
-- Hän on tullut jumaliseksi, -- säesti neljäs, -- ja se nyt on melkein
samaa.
-- Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, --
arveli viides. -- Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.
-- Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai
nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.
-- Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus
komeutta ja ylellisyyttä vastaan?
-- Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.
-- Piispat ovat samaa mieltä.
-- Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun
on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille
paukuttaisin.
-- Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?
-- Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha,
kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien
päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten
ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi
itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan
keritsemiskoneeksi.[24]
-- Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! -- huusivat useat äänet. --
Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin
kardinaali.
-- Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?
-- Vapaus, valistus, filosofia -- ja siveysoppi.
-- Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä
lähimmäiseltäsi?
-- Ainoastaan kuusikymmentä, -- vastasi kysytty tyvenesti.
-- Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?
-- En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.
-- Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla
paavi! -- solisi ääneensä iloinen seura.
Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti
Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman
silmän yläpuolella.
Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.
Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet.
Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä
enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään.
Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun
luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.
Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama
nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se
lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.
-- No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, -- huudahti hän, -- juuri
kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä
väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on
kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että
hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame
Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta
itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet
oli katkaistu.
-- Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, -- jatkoi kornetti ivaten.
-- Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on
suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.
-- Onko parooni Sprengtporten kerhossa? -- kysyi Bertelsköld.
-- Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa
kertomalla meille kääntymyksestään, -- vastasi joku toinen seurueesta,
josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. -- Osaako kreivi ulkoa
ensimmäisen pääkappaleen?
-- Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää!
-- virkkoi toinen.
-- Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, -- ehdotteli
kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. -- Olemme kaikki
saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin
pihvilihan, joka palaa haudastaan.
-- Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme.
Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne
ketään toista kelloseppää?
-- Uskooko kreivi piruun?
-- Tietysti. _On revient toujours à ses premiers amours_.
Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.
-- _Fi donc_, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa
siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!
Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi
voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.
Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin
orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa
sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita
lippunsa.
-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella
hilliten kuohuvaa vihaansa, -- en aio saarnata teille, vaan tahdon
kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.
-- Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava
rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.
-- Matkustin kerran, -- kertoi Bertelsköld, -- Uuden Kastilian ja La
Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan.
Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli
oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi
auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon
kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin
valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan
niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa
lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon
paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin
ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään
ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin
laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia,
joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas
Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen.
Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin,
joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut
lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha
ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän
ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui
Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin
ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en
tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko
meistä oli oikeassa?
Kuulijat olivat vaiti.
-- En usko, -- jatkoi Bertelsköld, -- että moni teistä olisi ollut
toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän
maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä
kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan,
silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä
kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota
ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta
ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja
kuitenkin on jäänyt varjoon.
-- Amen, -- sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti
-- Mutta, hyvä Bertelsköld, -- virkkoi eräs vanhemmista ja
vakavammista, -- uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin
kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen
aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa
kristinuskoa.
-- Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] -- sanoi Bertelsköld, --
sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi
saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun
hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin
kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen
kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin,
kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain
katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.
-- Olkoon menneeksi! -- sanoi kornetti. -- En voi väittää eläväni niin
kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on
jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin
samppanjaa.
-- Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, --
sanoi Bertelsköld hymyillen.
Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen _Svenska
Bottenin_ seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui
parooni Sprengtporten sisään.
-- Herra parooni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- olen teidän
läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt
minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että
olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen
kunnian vaatimukset?
-- Täydellisesti, herra kreivi! -- vastasi Sprengtporten hämmästyneenä.
-- Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta
etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.
-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä
hovimiestä. -- Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa
äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja
toivotan herroille hyvää yötä.
-- Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! -- sanoi
Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.
-- Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo
löylytyksen, -- virkkoi kornetti.
-- Oikean parannussaarnan, -- jatkoi toinen.
-- Hän on höperö, -- sanoi kolmas.
-- Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme
kaikki siirappiin! -- huudahti neljäs.
-- Malttakaa, -- sanoi johtaja. -- Meidän on keskusteltava tärkeämmistä
asioista. Aika lähenee.
-- Vihdoinkin! -- huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli
pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään
haudattu politiikan palavaan uuniin.