Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita
ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle,
että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa,
jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat
tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus
juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin
oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti
hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä
laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi,
talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi
tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille
lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä
silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina --
uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista
oli tuohon aikaan tuntematonta -- vaan senvuoksi, että tieto oli
iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto
siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään
kello 3 jälkeen puolenpäivän.
Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty.
Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin
vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.
Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana
tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen
rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään
katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen,
ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan
kuntoon.
Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja
kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia,
jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa
menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä;
rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta
tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön
maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi,
kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa
Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan
vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour;
eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti
itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut
päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri
pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun
tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien
raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager,
joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja
soitti huilua.
-- Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? -- kysyi kuningas.
Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään
toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin
vaarallisena.
-- Miksi häntä pidetään vaarallisena?
-- Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole
kehuttavalla kannalla, -- sanoi johtaja.
-- Viekää minut hänen luokseen, -- käski kuningas. -- Te, hyvät herrat,
jäätte tänne siksi aikaa.
-- Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen
miehen? -- kysyi Paul Bertelsköld.
-- Olkoon menneeksi. _Allons!_
Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone,
jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla
jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he
voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella
oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka
kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka
näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä
ja jaloissa.
Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa
ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.
Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä
suurella huolella. -- Tämä on puhdasta kultaa -- sanoi hän, -- hienoa
24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle
vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että
saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären
ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en
voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?
-- Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon
niskaanne! -- jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin
lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan
siltalautaan.
-- Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, -- jatkoi toinen
itsepintaisesti. -- Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen
leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi
lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta
katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia
itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! --
jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin
kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko
maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan
maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon
minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti
eritä. Amen.
-- Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, --
sanoi toinen, -- niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat
panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos
minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit
maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta
te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen,
josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta,
hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan.
Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka
sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja
kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä
itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se
minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta
kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini,
joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen
tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat
maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa,
hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet,
eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä
valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?
-- Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää
oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! -- sanoi Larsson iskien
viekkaasti silmää.
-- Kas, tässä on, -- vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin
kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen
aitauksen taakse.
Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä
salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa
pimeydessään.
Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa
olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen
erinomaisempaa vaikutusta.
-- Nyt olette vapaa, -- sanoi kuningas, -- ja jos olette se, joka
sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa
minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?
-- Se ei kuulu teihin, -- vastasi tohtori äreästi.
-- Tiedättekö, kuka minä olen?
-- Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa
sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.
-- En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä
jotakin hyvää, -- sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.
-- Viiniä, naisia, arpanappuloita ... niitäkö halutaan? Onhan teillä
semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita ...
haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka
tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan
sanoneen teille sen!
-- Tunnetteko minut?
Tohtori hymyili halveksivasti.
-- No, -- sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, -- jos voitte
muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua
mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.
Hullu nauroi ivallisesti. -- Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti,
voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen
sekaan?
-- Haluatte saada takaisin sormuksen?
Hullun ruskeat silmät välähtivät.
-- Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.
Taaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu
hullujen joukkoon.
Kuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen
povellaan ja näytti sormusta.
-- Varokaa itseänne, sire, -- huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli
liian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen
kuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei
Paul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi
heittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin
olisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin
voimatta sitä estää.
-- _Ma foi_, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, --
viisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita
hallitsijoita kohtaan. -- Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.
Ovi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa
kullantekotaidosta.
Hullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän
juoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota
ei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen
ristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä
kurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi
sitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti,
ylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.
Vasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja
uskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He
löysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas
oli kuollut hullujen joukkoon.
Kyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä
toveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi.
Himmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä
luettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja
hän jupisi hiljaa itsekseen:
"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on
jalompi omistaa kuin hopea."
"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin
kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."