Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten
päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen
läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä
hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja
tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee
naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla.
Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö
pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus!
Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin
rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko
sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna
miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?
Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei
langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus
poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi
tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen
ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja
pojan hänestä puhuvan.
-- Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä
hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, -- sanoi kreivi.
-- Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista
yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, -- vastasi Bernhard
entisellä, ivallisella äänellään. -- Mutta jos isäni tahtoo kiittää
sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin
palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En
pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä
hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat
minun ansainneen kuolla.
-- Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, -- vastasi
kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.
Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä
varjostimen taa.
-- Tekö olette poikaani hoitanut? -- kysyi hän.
Muori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.
-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi. -- Hoitakaa häntä edelleenkin ja
voitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi
tämä todistukseksi siitä.
Painaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.
-- Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, -- jatkoi
kreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.
-- Voi! -- ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, -- jos hän olisi
seisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä
olisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan -- _minä_
olisin heti hänet tuntenut!
Useita päiviä kului. -- Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika
alkoi käydä hänelle pitkäksi.
-- Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! -- virkkoi hän
hoitajalleen käskevällä äänellä.
Tämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen
romaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen
tuomaansa kirjaa.
-- Mitä? -- kysyi haavoittunut vihastuneena. -- Uskallatteko ilvehtiä
kanssani?
Mutta vaimo jatkoi lukuaan:
"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset
ovat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka
voin vahingoittumatta ne voittaa?"
"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan
päällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle
salatuita asioita."
Kreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha.
Yöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla
varustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden
niin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.
Nainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset
pakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja
huolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni
on ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta
korkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa
on, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun
pimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi.
Kurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle:
älä puhalla -- niin kaikki vaikenee."
-- Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! -- jupisi sairas ja kääntyi
seinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.
Mutta vaimo jatkoi lukuaan:
"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! -- Herra,
kuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun
pitää kieltämän? -- Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En
jätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut
paljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?"
"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä
itsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki
kaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan
minussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja
pimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava."
Hetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta
seuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.
Kreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos
hän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä
olisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi
kiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä
kertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin
toinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä
päiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa
munkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä.
Hän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin
"sietämättömän liioiteltua". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle
aivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut
koskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto
Jumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin,
milloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin
lohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen
virvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa
omassatunnossa.
Eräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori
tavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. -- Minulla on
hyviä uutisia, -- sanoi kreivi otsa kirkkaana. -- Paul elää ja on
melkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin
hänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman.
Niin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään
luonasi -- jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.
-- Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, --
vastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.
-- Niin, -- sanoi kreivi totisesti, -- hänen suonissaan virtaa jalompaa
verta kuin sinussa ja minussa, _hänen äitinsä_ verta.
Bernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi
hänen sielunsa orjantappurain keskessä.
-- Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. -- Muistelen kuulleeni, että
äitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?
-- Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle,
tämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia,
maallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana
Arndtia ja Tuomas Kempiläistä.
-- Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?
-- Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat
vaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.
-- Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä
elämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.
-- Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä
kysyt?
-- Siksi, että ... älkää vain naurako; tauti tekee minut
hermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein
sen vanhan munkin kirjaa. -- Minä tulen silloin niin kummalliseksi,
jopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman
suurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet
taivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu
taudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa,
että olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?
-- Se ei ole naurettavaa, -- vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld
arvokkaan totisesti, -- mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme
tahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan
ja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin
ajatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka
isävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt
monille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli.
Itse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän
samoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän
Jumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole
tahdottu mitään tietää.
Kreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi
itää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin
muorin.
-- Vaimo, -- sanoi hän yht'äkkiä, -- tahdon nähdä kasvosi.
Nainen säpsähti ja peräytyi. -- En voi niitä näyttää, armollinen herra,
-- vastasi hän. -- Eräs lupaus...
-- Kuulkaa minua, -- jatkoi kreivi. -- Häpeän sitä tunnustaa, mutta
minä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka
olette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä
talonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne
vastaan.
-- Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.
-- Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan,
olette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. --
Ette ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä
suojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa
kasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä,
mutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.
-- Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta
näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin
teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt
sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni
paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla
toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen
silloin tällöin takaisin lukemaan teille.
-- Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon,
minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin
ruumiini ja sieluni.
-- Hyvästi! Minä tulen takaisin. -- On jo aika mennä, sillä hän
aavistaa jo liian paljon, -- ajatteli Östanlidin muori mennessään.