Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa
katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut
kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän
oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen
terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä
ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin
sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata
pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä,
että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä
tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä
rukous.
Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan,
kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma
oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki
puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko
laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.
Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka
näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että
Brunnsvikin heleät
nuo lainehet läikkyvät.
Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa
kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin
surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se
ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla
vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi
lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!
Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle.
Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen
hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan
kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.
Äkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti
livahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen.
Oliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin
aaltojen alta?
Kohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja
lähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin
taas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista.
Luultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.
Kun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: -- tässä se on!
-- ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin
avonaista ikkunaa kohden.
-- Oletteko te kreivi Bertelsköld? -- kysyi muuan tutulta kuulostava
ääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo
valaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka
äkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa
aavemaisen kalpealta.
-- Te täällä, madame! -- huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä
odottamattomasta näystä.
-- Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä
pitkää viikkoa! -- jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. -- Minun
pitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette
näin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja
olinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä
asia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian
myöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne
enkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.
-- Miten hyvä te olette, madame! -- vastasi Paul sydämellisesti.
-- Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot
minua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden
runkojen takana! -- jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään
puistoon.
-- Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? -- kysyi Paul hämillään ja
punastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista
vierasta.
-- Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! -- kuiskasi kaunis ranskatar
malttamattomin kiireisin elein.
Paul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan
kamarissaan.
-- Mitä minusta ajattelette? -- kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä
yksinkertaiselle puutuolille.
-- Madame...
-- Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette
henkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?
-- Olen siitä kiitollinen, -- vastasi Paul viattomasti.
-- Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu,
että ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat... Mutta se on samantekevä.
Ette ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle
voin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on
taaskin vaarassa, herrani!
-- Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.
-- Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista
nuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan.
Minä matkustin sinne.
-- Minun vuokseni!
-- Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää,
että veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli
puhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten
kuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa
tappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä
vartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta.
Veljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.
-- Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin
minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.
-- Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää
toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän
täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.
-- Suokaa anteeksi, sitä en voi.
-- Miksi ette?
-- Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään
loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.
Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan
ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli
kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.
-- Ette voi? -- toisti hän. -- Sitten jään minä teidän luoksenne.
-- Madame! ... -- huudahti Paul hämmästyen.
-- Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät
ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen
kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en
tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä
kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo
kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen
salamurhaajaa. Oi, herrani ... tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!
-- Teitä kaivataan...
-- Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita
poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne,
minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.
Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen
kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.
-- Ei, -- vastasi hän, -- olisin maailman kiittämättömin olento, jos
sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.
-- Siis seuraatte minua?
-- En, madame! Maineenne...
-- Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä
vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita
juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä.
Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne
huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta?
Varsin paljon jäätä, vai kuinka?
-- Herminie! -- huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.
-- Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne
on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin
peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte
marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä _à l'antique_.
Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat
palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan.
Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin -- odottakaas!
Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista
olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!
Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa
tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.
-- Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole
löytänyt rakkautta elämässä, -- kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan
kaihomielisesti.
-- Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen
teidät onnelliseksi.
-- Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa
maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?
Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.
Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin
talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin
polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin
vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä
nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan
kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.
Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin
muori -- sillä hän se oli -- laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään
päälle ja kuiskasi: -- Paul!
Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut
niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan
punan.
Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti
kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen
kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:
-- Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt
ymmärrän, miksette voi seurata minua.
Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn,
jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.
-- Markiisitar Egmont, -- virkkoi Paul, -- minulla on kunnia esittää
teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä
osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka
on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.
-- Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, -- virkkoi
kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. -- Pelkonne ei
ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä
täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt
kauniin ja jalon työn. _Minä_ en voi, madame, käsittää teitä väärin.
Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille.
Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään,
jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: -- Kiitän teitä, että olette
minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin
tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun
olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin
suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen
suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra
kreivi. _Au revoir!_
-- Hyvästi, markiisitar! -- Tulin oikeaan aikaan! -- ajatteli itsekseen
Östanlidin muori.