Kuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut
ilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää
voinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. -- Milloin kreivi
kuoli? -- kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.
-- Herra tohtori, -- vastaa matami nyökäyttäen päätään, -- hän on
nukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.
-- Se on mahdotonta, -- vastasi tohtori. -- Tieteen kaikkien sääntöjen
mukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.
-- Sitähän juuri olen sanonut, -- arveli hoitajatar. -- Mutta niinhän
aina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja
antaudutaan noitien käsiin.
-- Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen
iltaa.
-- Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja
ajetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä
pellavasiteillä! -- mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta
seurauksena?
-- Mikä on noita-akan nimi?
-- Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen
paljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran
ne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.
-- Se on hyvin luultavaa, -- virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti
pois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen
aikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.
Näytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä
monta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla,
Östanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi
kuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä
tuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume
väheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan
suuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut
oikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä
yönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut
näkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat:
"käänny" ja "yksi vuosi" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei
oikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista
lapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se
ei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.
-- Muori! -- virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle
talonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli
valvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, -- milloin luulette
minun paranevan?
-- Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, -- vastasi hän matalalla
äänellä.
-- Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?
-- Jumalan armo, joka on sielun terveys, -- vastaa vaimo totisesti.
Kreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli
liian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: "käänny", ja hän
oli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa
raunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä,
eikä siemen tahtonut juurtua.
-- Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, -- sanoi hän seuraavana
päivänä, -- niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.
-- En pyydä mitään, -- oli vastaus.
-- Niin ne kaikki sanovat, -- jatkoi kreivi, -- mutta ottavat
kuitenkin. Mistä olette kotoisin?
-- Suomesta.
-- Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi
parantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos
voitte hankkia minulle sen, niin ... malttakaas ... niin silloin
tahdon ... naida teidät!
Tämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti
häntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta
Östanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:
-- Miksi tahtoisitte sen tehdä?
-- Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli,
joka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha
on pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama
kuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää
kursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta
vanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.
-- Miksi vihaatte äitipuoltanne?
-- Miksi? Siksi, että... Mutta se ei kuulu teihin.
-- Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne
-- Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän
kuin minä häntä.
-- Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?
-- En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, -- ei ketään
muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo,
ja isäni... Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle,
mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät
isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut
äitipuoliin.
-- Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa
veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! -- nuhteli hoitajatar
sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova
sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.
Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.
-- Päätäni pakottaa, -- hän valitti.
Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan
nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.
-- Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, -- vastasi
Östanlidin muori.
-- Voinhan tulla toiste uudestaan, -- arveli talonpoika. -- Olisin
tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.
-- Onko se sormus? -- kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle
ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.
-- On, sormushan se on, -- vastasi talonpoika kummastellen.
-- Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän
kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi
hänelle.
Joonas Perttilä pudisti päätään. -- En tunne teitä, -- sanoi hän -- ja
siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja.
-- En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,
Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti
hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa
ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut
lakin päähänsä.
-- Olenko sen näköinen, että voisin pettää? -- kysyi hän.
-- Suokaa anteeksi, -- sopersi Joonas. -- Tässä on sormus, ja koska
kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle
tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että
hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että
meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, -- lisäsi talonpoika viekkaasti,
-- mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi
tai pari.
-- Sano terveisiä äidillesi, Joonas -- sanoi talonpoikaisnainen, otti
sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas
seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. -- Olenko tehnyt viisaasti vai
tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? -- ajatteli hän, mielessä
jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.-- Mutta samapa se. Olen iloinen,
että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun
sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut
kahareisin sänkyni laudalla.
Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen
sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan
kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja
kuitenkin -- kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi,
jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen
sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.
Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä
kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan
kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo
kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka
selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.
Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä
mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä
sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä
ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka
sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi
päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi
muuttui?
Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä
juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän
naittaisi hänet hänen -- puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle
tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana
takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi
palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen
ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen,
sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten
voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta
pirullisesta taikakalusta.
Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun
hän takanansa kuuli äänen -- äänen, joka kaikkia muita ääniä
voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi
Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.
-- Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? -- kysyi vapiseva ääni.
-- Elää, -- vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui
ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.
-- Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? --
kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen
liikutusta.
Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. -- Kylli hän voi, --
kuiskasi nainen. -- Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään,
mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.
-- Hyvä. Tahdon olla varovainen, -- vastasi kreivi astuen sairaan
huoneeseen.
Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa
oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki
kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka
hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen
kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten
olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt
hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset
silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen
vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan
ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin
oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!
Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa
uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa;
poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut
tuntenut.
-- Isäni, -- sanoi Bernhard, -- olen pahasti teitä loukannut...
-- Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, -- sanoi kreivi. --
Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja
poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja
minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki,
mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat
poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan
voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa
ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä.
Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta
rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli
menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan
kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti
päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.
-- Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! -- ajatteli hänen
näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis
heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen
rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa
otsaansa.