Jos olisi nyt, kun puisto vielä oli lehdetön, Brunnsvikin pienen
metsästysmajan ullakon ikkunasta tarkoin katsellut tornien ja
savupiippujen harmaita haamuja, jotka tuolla kaukana lännessä edustivat
Tukholmaa, olisi ehkä voinut erottaa erään Kuningattarenkadun varrella
sijaitsevan ison talon katon. Kreivi Bernhard Bertelsköld makasi siinä
talossa sen kiven pahasti päähän haavoittamana, jonka tuntematon käsi
oli heittänyt häntä kohti yöllisen metelin aikana noin kaksi viikkoa
sitten. Joka päivä olivat Tukholman taitavimmat lääkärit kokoontuneet
hänen eteiseensä neuvottelemaan, kaikkia keinoja oli käytetty eikä
kuitenkaan mitään parannusta ollut huomattavissa. Vasenta silmää
pidettiin menneenä, ja kolaus oli vaikuttanut aivoihin niin
voimakkaasti, etteivät lääkärit siinä tapauksessa, että haavoitetun
henki olisi pelastettavissa, luulleet voivansa ennustaa muuta kuin että
potilas tulisi menettämään järkensä. Vähitellen heistä toinen toisensa
perästä vetäytyi pois, ja ainoastaan kuninkaan henkilääkäri tuli vielä
korkeimmasta käskystä joka päivä kyselemään sairaan tilaa ja määräämään
niitä lääkkeitä, joita tohtorit antavat, kun ovat menettäneet kaiken
toivon ja tahtovat vain niin kauan kuin mahdollista pitää potilasta
hyvällä tuulella.
Kreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka
kohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan.
Persoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen
sisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu
lähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo
Saksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista
osanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen
uskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi
erottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt
haavoitetun ainoat hoitajat.
Kreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän
toivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään
kärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin
maailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä
oli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän,
yhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä
lähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet
valtasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä
ja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle,
sydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan
-- hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman
tuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka
kurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.
Eräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat
kuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä
tiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin
ymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis
ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava
ratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan
surmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan
isä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä
piirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi -- mikä
nöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi -- mikä kohtalon iva!
Miksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi
voinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan
hän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha -- hän voisi vieläkin
korjata sen, mitä oli laiminlyönyt -- mutta ei -- hänellähän ei enää
ollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi
nuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen
tahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan
osansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären?
Sen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia
perheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi
ruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne
keksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.
Hänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella
hänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi
vielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan,
jonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.
Hän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä
horrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä
kuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.
Silloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon,
vaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun
heijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi,
miksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui
ihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei
ollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei
se häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden
ranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita
eikä mitään muutakaan. -- Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa
ilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.
Hetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja
surullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen
aikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna
sairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan
sairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä
vetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun
koskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa
viileyttään.
Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet
ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin
ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja
samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. -- Bernhard
Bertelsköld, -- sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen
sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?
Kreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?
-- Tiedä, -- jatkoi haamu, -- kirous ja siunaus ovat alusta alkaen
taistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt
kirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous
painaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi
tullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut
Hänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa.
Käänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on
sinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka
kuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on
kulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon
pimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme...
Näin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi,
vartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi
vastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo,
kunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi
himmeästi hämärää huonetta.
Kreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin
hänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta
tahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan
toisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä
näkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel.
Jos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu
taudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä
suuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan
uneen, jota kesti useita tunteja.
Hänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa
ääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja
hän kysyi jyrkästi:
-- Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?
-- Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! --
vastasi lääkäri taaskin kierrellen. -- Tahdomme koettaa kaikkea, mitä
taitomme voi.
-- Kun taitonne voi niin vähän, -- huudahti kreivi katkerasti, -- niin
tekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen
mies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan
vielä elää?
-- Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, -- vastasi
tohtori, -- niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy.
Tunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos
tahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen
tapahtua pian.
-- No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, -- jatkoi
haavoittunut, -- koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti
tiehenne. En tarvitse teitä enää!
Lääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle:
houraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä
häntä on vaikea pidellä.
Hoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. -- Mene, minä halveksin sinua ja
koko taitoasi, kurja kerskailija! -- huusi hän poistuvan lääkärin
jälkeen. -- Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi
lopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää,
niinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin
saadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.
-- Te ette kuole, te tulette elämään, -- kuiskasi hiljainen ääni, ja
hänen vieressään seisoi talonpoikaisnainen, jonka musta huivi oli
syvään silmille vedettynä.
-- Kuka olette? -- kysyi kreivi, samalla muistaen yöllisen näkynsä.
-- Minua sanotaan Östanlidin muoriksi, ja minä olen tullut tekemään
teidät terveeksi.