Tukholman kaunis huvipuisto, tuo niin huolellisesti hoidettu ja
ahkerasti käytetty, huviloilla ja kesäpalatseilla koristeltu
Eläintarha, oli vielä Kustaa III alkuhallituksen ensiaikoina varsin
viljelemätön ja karu metsästysalue, josta ainoastaan lounaisranta eli
tuo niin sanottu Eläintarhan kaupunginosa laivaveistämöineen oli
rakennettu pienille, meriasiain-viraston omistamille vuokratonteille.
Koko muussa osassa laajaa puistoa nähtiin vain siellä täällä pieniä,
punaiseksi maalattuja puurakennuksia, joissa asui metsästyspalvelijoita
ja joita maaseutumaisen kauniit tammet ja lehmukset varjostivat.
Yksi näistä syrjäisistä rakennuksista, joista oli näköala Brunnsvikiin
päin, oli suunnilleen siinä, missä nyt Rosendahlin linna suurine
porfyyrimaljoineen kohoaa hiekoitettujen käytävien ja pyöristeltyjen
kukkaislavojen takana. Täällä asui eräs puiston metsästyspalvelijoista,
hovimetsästäjä Grenman, joka oli Larssonin liikkeessä Vaasassa
aikoinaan palvelleen vanhan kirjanpitäjän Grenmanin poika.
Hovimetsästäjä Grenman oli hyväluontoinen ja uskollinen mies, niinkuin
isänsäkin ennen, eikä ollut unohtanut sitä, että porvariskuningas oli
ennen muinoin puoltanut häntä pieneen virkaan metsästysvirastossa,
josta hän sittemmin oli kohonnut nykyiseen, tärkeään toimeensa. Hän oli
siis sydämellisesti iloinen voidessaan kerran maksaa jonkin osan
kiitollisuudenvelastaan, kun hänen asuntoonsa eräänä kauniina
kevätpäivänä tuotiin pahasti haavoittunut nuorukainen nimeltä Paul
Bertelsköld.
Nuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri
oli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois.
Mutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö,
joka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana
voidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli
vikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle
selkäpiitä. Tämä oli sama "Östanlidin muori", joka Solnassa oli ottanut
hoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli
kohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan
ja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.
Hovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa
olisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään
vasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään
voinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta
eikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja
hänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä
huolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen
ääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse
ja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien
levon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.
Ja kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan
nuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren
miehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan
naiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään
puhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan
hoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee
heijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat,
niin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus,
joka on olemassa -- äidin ja lapsen välillä.
Sillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on
aavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea
aavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan,
kiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu
nainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä?
Kuka muu kuin "Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld" voisi
tällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen,
sydämensä lapselle, Paulilleen?
Oli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen
jälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.
Yksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester
sekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi
kerran tuntisi äitinsä.
Yhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen
vaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti
peittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys
voisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa
oli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen
vapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen
ainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon
outoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin
syvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin
kuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä,
kun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän
väsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa
vastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän
oli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli
hetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli
hiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan
nähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli
kiitollisuudenvelassa hengestään -- ja kuta kauemmin hän katseli noita
kalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia
mustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo
kohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata
kuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään
ja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan
naisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat
hänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti
ihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa
maailmassa -- silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä
tulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla
rakkaudella -- ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja
vuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia
hetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida
muistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.
Mutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt
poikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut
hänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut
tuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää
merkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas
kaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei _hän_ ollut yksin,
eikä hänen _äitinsä_ ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan
eroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä,
tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli
kulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin
suuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan,
sillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan
sitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.
Seuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että
voivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän
erossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki
seikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi
säästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä -- ja hän teki sen niin
hienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan
ainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan
yksityiset vielä turhaan koettivat asettua. -- Olemmehan kaikki
kuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, -- virkkoi hän. -- Miksi
hakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini,
jolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei
ole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta
yksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä
valittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun
näemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä
vuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus
sulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti
parempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele
uskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!
-- Niin, äitini, -- vastasi Paul, -- olen sitä jo ajatellut. Olen
Upsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild.
Jos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja
kuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi...
Mutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.
-- Puhelkaamme jotakin hauskempaa, -- virkkoi äiti vältellen. --
Ainoastaan sen tahdon nyt sinulle uskoa, että lähtöni edellisenä iltana
olin sopinut leski Flintan ja hänen tyttärensä pojan kanssa. Poika
souti minut järven yli, ja muista seikoista kerron toiste.
-- Mutta emmekö nyt, kun taas olemme toisemme tavanneet, kohta palaja
Falkbyhyn, Veran ja isäni luo?
Kreivitär Ester kääntyi pois. Oli jotakin, jota hän ei vielä voinut
ilmoittaa. Hän vastasi ainoastaan:
-- Älä puhu niin paljon, Paul; se väsyttää sinua. Kun paranet, niin
neuvottelemme meidän kummankin tulevaisuudesta.
Paulin parantuminen edistyi tästä päivästä alkaen kahta nopeammin.
Kuula oli yhä paikoillaan, mutta sisälliset vammat olivat miltei
kokonaan parantuneet, ja hän sai luvan ikkunan ääressä katsella puita
ja nurmikoita, jotka alkoivat kevätauringossa viheriöidä.
-- Nyt jätän sinut muutamaksi päiväksi, -- sanoi hänen äitinsä. --
Lupaatko tarkoin muistaa kaikki määräykseni?
-- Lupaan. Mutta minne menet, äiti?
-- Täyttämään toista velvollisuutta, josta sitten saat kuulla. Jumala
varjelkoon sinua, sydänkäpyni. Hyvästi!