Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona
puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko
ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas
Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään
ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän
katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras
voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori
Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut
vanhaa miestä Turusta Vaasaan.
Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut
taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa?
Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa
Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai
tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista
metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni
luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi
ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla
murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen
rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja
niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen
tähän arvoitukseen.
Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan
ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven
takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit
puhuivatkin matalalla äänellä.
-- Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori.
-- Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut
yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa
arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan
olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin
paikkaan...
-- Jumalan tähden, -- änkytti Larsson, -- ajatelkaa mitä sanotte, jos
seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään
mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?
-- Se on totta, -- virkkoi tohtori kylmästi, -- köyhä olette, perin
köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka
köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette
köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa,
mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä
rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun
sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö
korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin
kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin
tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut
upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole
ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa
toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä
yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi
vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä.
Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta
ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja
minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee
muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On
kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon
kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole
tahtonut korvausta vaivoistani?
-- Korvausta? -- huudahti Larsson säpsähtäen. -- Mitä minä köyhä mies
voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?
-- Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää
minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.
-- Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on
vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet
ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen
osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä
nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs
siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä ... ehkä, jos
olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! -- lisäsi vanhus,
syvään huoahtaen omaa auliuttaan.
-- Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän
prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? -- ivaili tohtori.
-- Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää
vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta
jos ette tyydy vähempään, niin -- saatte kaksitoista prosenttia!
-- Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä
kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten
huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut
tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin,
jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on
arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin
korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä
muuta vielä tahdotte.
-- Mitä se voisi olla? -- kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. -- Onko se
nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän
omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan -- vielä yksitoista
leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä
paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?
-- Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa
huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani
minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole
hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä
halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.
-- Puhuitte kerran sielustani, -- jatkoi Larsson, vapisten pelosta,
että voisi menettää liittolaisensa. -- Se on syntinen kauppa, tohtori;
mutta ehkä ... ehkä voisimme sopia.
Tohtori nauroi. -- Sen kyllä uskon, -- sanoi hän. -- Olisitte valmis
myymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse
paholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa,
joka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin
tai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon
kuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on
ratkaiseva. Ymmärrättekö minua?
-- Tahdon koettaa
-- Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi
tunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan
oppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä
salaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin
tiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu
vielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut
ympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen
mahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja
talismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden
yhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta
semmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja
49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua
takomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja
niin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan _yksi_
semmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua
silloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta
1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat
minulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on
vielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää
olla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta,
jossa tein havainnon, lähdin Suomeen...
Tässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:
-- Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti
minua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä
huolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori
narri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin
häntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini
erinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi
suoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin
henkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre
ei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä
seurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa.
Nyt vaadin palkkani.
-- Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? --
kuiskasi Larsson.
-- Älkää luulko, -- jatkoi tohtori, -- että olen laiminlyönyt
hankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus
kirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä
vuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa.
Sitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus
taottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin
ja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä
lisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman
avulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian
kuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on
sitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla
samaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt
oikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä
etsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt
lisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin
seitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se
sormus täytyy teidän antaa minulle.
-- Sitä en voi, -- vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. --
Pyytäkää jotakin muuta!
-- Ette voi? -- kysyi tohtori terävästi. -- Ette siis tiedä, että
sormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan
väärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti
odottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut
sitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai
ryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen.
Mutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni
tullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen
täytyy tapahtua.
-- Ei koskaan! -- huusi Larsson.
-- Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa
vastaan! -- huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.
-- Auttakaa! auttakaa! -- huusi Larsson tukehtumaisillaan.
Joonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi
sisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi
nuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana
täytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.
-- Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! -- sanoi Perttilä,
nostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi
puhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: -- Arkkuni! arkkuni!
Jonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.
Se oli kuninkaan sormus.