Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt
valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului,
sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään -- ja niitä hänellä oli
paljon -- katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen
lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin
oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit
ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt
keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet
tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä
ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja
hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä
aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi
purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli
piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu
hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja
moni muu hänen kanssaan vapauteen -- tai oikeammin sen ajan vapauteen
-- että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun
akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.
Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään
ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän
nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen
vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella
maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka,
kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli
laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin
sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi,
sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman
kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta,
vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes
erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys
vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti
köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.
Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut
ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet
isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle
maalle. -- Mitä ihmeitä? -- huudahti hän, -- eikös se ole Lauri-eno
Vaasasta?
Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka
ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea
kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen
valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin
vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi,
kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta
pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli
ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan
kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua
karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää,
samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen
pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa.
Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja
vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon
nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti
sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa
matkaansa.
-- Eikö eno enää tunne minua? -- kysyi nuori valtiopäivämies. -- Minä
olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan
luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.
-- Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, -- vastasi koukistunut
ukko. -- Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua
niin korkeiden herrojen luona.
-- Aja! -- sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan
ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.
Vaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas
helposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. -- Olisikohan eno
tullut höperöksi vanhoilla päivillään? -- ajatteli hän. -- Tahdon
katsoa, minne he menevät.
Tie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin
kaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi
muistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja
harjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin
suoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien
parantamista ja _essentia dulciksen_, tuon sekä ruumiille että sielulle
yleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.
Joonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin.
Tunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan _essentia
dulcista_.
-- Olette saanut kaukaisia vieraita? -- kysyi hän, suoritettuaan hyvän
maksun ostoksistaan.
Parturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti
päätään.
-- Eikö toinen heistä ole tohtori?
Sälli nyökäytti taas päätään.
-- Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, --
jatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen "Hjärnen
testamenttia"
-- Astukaa sisään, -- sanoi sälli.
Joonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli
vanhan Larssonin äänen kamarista.
-- Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! -- jupisi
vanhus. -- Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn
keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät,
minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään
palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee
kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin
halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä
kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta
kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä
tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan
rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.
-- Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, -- kuului
palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.
-- No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja
asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä
minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja
palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat,
jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on
kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan
Tukholmaan.
-- No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? -- kysyi
piika nenäkkäällä äänellä.
-- Minullako? -- huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. -- Mitäpä
minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi
muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa,
hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?
-- Minä luulin siinä olevan rahaa, -- kuului piika sanovan samalla
äänellä.
-- Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! -- virkkoi taas
vanhus surkealla äänellä. -- Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin
rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka
voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja
minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala
armahtakoon, kuinka voi noin puhua!
-- Vannokaa! -- ilvehti piika.
-- Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan
nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta
kuin riepuja ja kirjoja, -- virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan.
-- Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni
kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman
köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.
-- No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, -- mutisi piika pujahtaen
ovesta.
Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus
vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita
aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten
kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla
hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä
oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen
äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa
enonsa matkatoverin ääneksi.
-- Olette vannonut väärän valan, -- sanoi toinen ääni. -- Teillä on
arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja
kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.
-- Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme
yrityksestämme, -- virkkoi Larsson. -- Olemmehan tulleet Tukholmaan
hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme
toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä
maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita
muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa.
Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.
-- Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se
merkitsee? -- jatkoi toinen.
-- No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun
vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa
kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi
annettavan hätävalheen.