-- Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, -- sanoi vanha isoäiti
epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle
niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen,
valkoinen arkimyssy.
-- Miksi ei olla oikeassa? -- kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja
katsoi häntä terävästi silmiin.
-- Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin
hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia!
Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa
pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän
ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester
Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne
parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei
toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten
mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli
Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen
piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo
serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä.
Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli
minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen
tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut
hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden
rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan
"utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon
sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?
-- Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet
vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan!
-- virkkoi Anna Sofia lämpimästi.
-- Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka
ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka
hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi
hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin
maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa
puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se,
mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi
pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään
tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun
hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän
nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet,
neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!
-- Mutta niinhän hän sanoikin! -- huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli
vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen
alussa esitettyä surullista tapausta.
-- Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, -- jatkoi
isoäiti kiivastuen. -- Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut,
enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin
niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa
laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen
miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää
tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut
kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on
vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan
hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä
kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on
erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen
sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on
hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa
taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta
järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi
olla sitä vastaan sanomista?
-- Saanko nyt sanoa ajatukseni? -- kysyi välskäri sävyisästi.
-- Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa
tehdä mustan valkeaksi.
-- Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä
aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu,
jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos
joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa
kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä,
mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan
ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan
aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa
lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta
alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän,
lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden
voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin
oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee
monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti
tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli
riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi.
Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä
vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä
uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä.
Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän
häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa
pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän
välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt,
mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä
se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat
meidät pahaan huutoon.
-- Oli sekin mies! -- virkkoi isoäiti. -- Olin luullut Kaarle Viktor
Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin
raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli:
tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että
osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä
hyvä.
-- Ja jos hän olisi sen sanonut, -- jatkoi välskäri, -- ei hän olisi
tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain
näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta
kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy
ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki
erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi
keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja
tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se
on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin
saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi
hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei
voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän
ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin
poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin
yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa
olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei
murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi
tyyntyisi jälleen.
-- Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä
purra! -- huudahti Anna Sofia. -- Paul parka!
-- Vera parka! -- nyyhkytti Liisa Kreeta.
-- No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee
asiaa; vai kuinka, serkku? -- kysyi isoäiti.
-- Mistä minä sen tiedän? -- virkkoi välskäri. -- Ei juuri siltä näytä.
-- Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin
tulee, -- jatkoi isoäiti, -- niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta,
vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän
veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten
oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan
ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi
kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki.
Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata
itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella
meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?
-- Niin, -- sanoi välskäri, -- minä kerron vain, mitä muut ennen minua
ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja
kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin.
Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi
valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa
luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha
taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat
ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole
alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin
Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa,
eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin
Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun
ruumis häviää.
-- Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! -- virkkoi Jonathan, joka
ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. -- Voi, jos saisin nähdä hänet
kerran oikein likeltä!
-- Saathan sen, tämän näköinen hän oli, -- virkkoi välskäri ja nosti
poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.