Myssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä
savipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien.
He olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja
järjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän
"aviisit" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä
hengeltä. "Aviisit" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla
nupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin
ikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä
tutkien.
-- Veli Larsson! -- huudahti vihdoin eräs raatimies.
-- Mitäs nyt? -- kysyi valtiopäivämies.
-- Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa
säätyä... "Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla
tavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään
oleilee..."
-- Anna tänne, -- sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki
pohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen
päivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat
yhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli
tarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.
-- Eikö hän ole veljen oikea täti? -- kysyi raatimies.
Larsson nyökäytti päätään.
-- No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan
pesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli
kuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?
-- En.
-- Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä,
jotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole
vielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui
toisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.
-- Vai niin.
-- Raatimies Falkberg on taalalainen, -- hymyili pormestari Haeggström,
joka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen
espanjannuuskaa.
-- Kiitos tarjoamasta, -- jatkoi raatimies, -- se kuuluu tapahtuneen
siitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi...
-- Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen
makupala Riksfiskalenissa, -- virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen
apteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. -- No tämä nyt vasta on
oikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia
koukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti
ja opettavasti: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää,
että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka
lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan
onnen kanssa?..." Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan
terävämpää kuin Cicero, vai kuinka?
-- Lue eteenpäin! -- jatkoi muuan maustekauppias, joka myi
aatelittomille tavaraansa.
"Hyvin tunnetaan eräs K----kadun varrella oleva huonomaineinen talo,
jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään
kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän
hyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka
nimittää itseään Mark----r E----t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain
viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin
teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli
puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas.
Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä
ruutukuninkaaseen..."-- Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se
on komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin
muutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras
sanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen
isänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.
-- Tietysti, -- jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.
-- Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras,
joka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?
-- Oli, oli! -- huusivat muut vuoroonsa.
-- Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K----kadun varrella". Sitä ei kukaan voi
arvata. Ja kas täällä: "Mark----r E----t"
-- Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela
mies!... Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että
saattaa valtakunnan häviöön!
-- Voiko se olla mahdollista?
-- Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa
viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin
Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En
tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana...
-- Äläs. Voisivatko he tosiaankin...
Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos
ovesta.
-- No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen
johdosta? -- kysyi pormestari Haeggström.
-- En tiedä, -- vastasi Larsson. -- Ei ollut koskaan suvun tahto, että
tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville.
Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne
päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos,
leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan
kuin minä elän.
-- Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan
toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi
ylpeät kreivit.
-- Se ei käy laatuun, -- arveli Larsson.
-- Ei tiedä taata, -- virkkoi taas lakimies. -- Mutta jos ei muuta
voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo
eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.
-- Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.
-- Isästä muistuu mieleeni -- onko totta, että ukko on joutunut
juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?
-- Loruja!
-- Sen parempi -- en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut
ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan... Mutta mikäs melu
kadulta kuuluu?
Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella
kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.
Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä
kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia
kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi
sitä mukaa kuin väkijoukko -- niinkuin sen tapa on semmoisissa
tilaisuuksissa -- vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista
sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana
aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut
herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut
"rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta
"koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon
kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama
se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa
vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori,
kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.
-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huusivat useat äänet niinkuin häissä.
-- Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! -- huusivat
toiset.
-- Hakut pois! -- melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen
yläkerran ruutuun.
Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta,
ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa
rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti
katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle
väkijoukolle.
Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt
jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli
pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli
rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat,
raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta
rynnistyksiltä.
-- Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, -- menkäämme sinne
tervehtimään kreiviä, -- huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet
turhaan työhön.
-- Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun
luona! -- huusivat toiset hurjasti ihastuneina.
Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin
tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi
Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun
kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut
Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua
murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi
nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki
ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei
kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta
vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä
meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.
-- Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! -- karjui eteenpäin
ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla
kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard
Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset
ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista.
Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton,
sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja
tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.
Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin
ivattavakseen tai tuhotakseen.
-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin taaskin entistä hurjemmin.