30. TOINENKIN KADONNUT.

Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta

toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan

käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko

sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla

malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja

muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin

taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi:

-- Ei, madame! -- Toisen kerran: -- Oh, kyllä kai! -- Sitten taas: --

Kukahan se olisi ollut? -- ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri

tavalla.

-- Babette! -- virkkoi markiisitar vihdoinkin; -- minusta tuntuu kuin

olisin kuullut vaunujen tulevan.

Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut

takaisin Solnasta.

-- Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.

-- Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, -- vastasi Babette

ilkamoisesti, -- ja Andersson luulee tunteneensa eversti

Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät

huvitelleet maaliinammunnalla.

-- Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä

ajelemaan; -- sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän

vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.

-- Hevoset ovat väsyneet, madame!

-- Anna sitten satuloida arapialaiseni.

Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin

markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa

seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja

sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen

tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla

Parisista.

Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni

Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar

huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi

häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä

hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, -- joko kaikki on päättynyt, kun

herra kapteeni tulee yksin takaisin?

-- Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo

noin tunti sitten.

-- Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä

kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua

harhaan.

-- Siinä tapauksessa, -- vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, --

voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli

vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan

käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.

-- Entä kreivi Bertelsköld?

-- Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti

olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki

mahdollista.

Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. -- Parooni

Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja

hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni,

että se on -- kuinka sanoisin -- vähemmän uskottavaa.

-- Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat

ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy,

palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, -- sanoi

kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan

onnistumatta.

-- Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin

ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten

hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.

-- Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin

minä.

-- Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?

-- Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?

-- Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?

-- Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole

nähnyt noin solakkaa algieriläistä.

Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan

kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun

arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.

-- Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion -- virkkoi hän

sormiellen pistoolia. -- Sallitteko, että teen teille pienen

ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori

mies, _jonka herrat ovat tappaneet_, tai minun Saladinini on tuossa

tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän

vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan...

Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että

päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut

jotakin päähänsä.

-- Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy

kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu

talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne...

-- Onko hän kuollut?

-- Ei vielä.

-- Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille

onnellista matkaa, herra kapteeni.

Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi

arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa

alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan

menevälle tielle.

-- No, lempo vieköön! -- huudahti kapteeni. -- Mikä nainen! Kuinka

ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan

paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa

ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen -- hän on suorastaan

hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin -- mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei

koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.

Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään

läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha

pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta

vierasta.

-- Missä on se haavoitettu nuorukainen? -- kysyi markiisitar kalpeana

kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen

poskensa purppuranpunaisiksi.

Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista

ruotsiaan.

-- Kas tässä, -- jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka

kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä

olen -- hänen sisarensa.

-- Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen

sukulaisiaan, jotka hänet veivät, -- vastasi ukko epäröiden, vaikka

nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.

-- Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?

-- Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli

mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin

sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo,

kuulemma.

-- Minnepäin?

-- Maantietä.

-- Minnepäin maantietä?

-- Kas, siitä en saanut selvää.

Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi

Bernhard...? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään.

Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi

hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä

semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja

toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi

ihmetellä, lääkärin Solnaan.

-- Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! -- huudahti

markiisitar.

-- Kadonnut? Se on mahdotonta! -- virkkoi kreivi Bernhard suuresti

kummissaan -- ja epämiellyttävästi.

-- Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut

hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, -- vastasi markiisitar

terävästi.

Välskärin kertomuksia 5 Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen. · 第 65 / 95 题