Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta
toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan
käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko
sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla
malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja
muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin
taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi:
-- Ei, madame! -- Toisen kerran: -- Oh, kyllä kai! -- Sitten taas: --
Kukahan se olisi ollut? -- ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri
tavalla.
-- Babette! -- virkkoi markiisitar vihdoinkin; -- minusta tuntuu kuin
olisin kuullut vaunujen tulevan.
Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut
takaisin Solnasta.
-- Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.
-- Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, -- vastasi Babette
ilkamoisesti, -- ja Andersson luulee tunteneensa eversti
Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät
huvitelleet maaliinammunnalla.
-- Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä
ajelemaan; -- sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän
vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.
-- Hevoset ovat väsyneet, madame!
-- Anna sitten satuloida arapialaiseni.
Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin
markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa
seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja
sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen
tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla
Parisista.
Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni
Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar
huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi
häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä
hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.
-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, -- joko kaikki on päättynyt, kun
herra kapteeni tulee yksin takaisin?
-- Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo
noin tunti sitten.
-- Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä
kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua
harhaan.
-- Siinä tapauksessa, -- vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, --
voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli
vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan
käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.
-- Entä kreivi Bertelsköld?
-- Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti
olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki
mahdollista.
Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. -- Parooni
Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja
hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni,
että se on -- kuinka sanoisin -- vähemmän uskottavaa.
-- Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat
ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy,
palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, -- sanoi
kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan
onnistumatta.
-- Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin
ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten
hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.
-- Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin
minä.
-- Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?
-- Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?
-- Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?
-- Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole
nähnyt noin solakkaa algieriläistä.
Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan
kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun
arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.
-- Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion -- virkkoi hän
sormiellen pistoolia. -- Sallitteko, että teen teille pienen
ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori
mies, _jonka herrat ovat tappaneet_, tai minun Saladinini on tuossa
tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän
vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan...
Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että
päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut
jotakin päähänsä.
-- Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy
kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu
talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne...
-- Onko hän kuollut?
-- Ei vielä.
-- Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille
onnellista matkaa, herra kapteeni.
Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi
arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa
alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan
menevälle tielle.
-- No, lempo vieköön! -- huudahti kapteeni. -- Mikä nainen! Kuinka
ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan
paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa
ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen -- hän on suorastaan
hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin -- mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei
koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.
Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään
läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha
pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta
vierasta.
-- Missä on se haavoitettu nuorukainen? -- kysyi markiisitar kalpeana
kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen
poskensa purppuranpunaisiksi.
Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista
ruotsiaan.
-- Kas tässä, -- jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka
kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä
olen -- hänen sisarensa.
-- Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen
sukulaisiaan, jotka hänet veivät, -- vastasi ukko epäröiden, vaikka
nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.
-- Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?
-- Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli
mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin
sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo,
kuulemma.
-- Minnepäin?
-- Maantietä.
-- Minnepäin maantietä?
-- Kas, siitä en saanut selvää.
Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi
Bernhard...? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään.
Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi
hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä
semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja
toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi
ihmetellä, lääkärin Solnaan.
-- Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! -- huudahti
markiisitar.
-- Kadonnut? Se on mahdotonta! -- virkkoi kreivi Bernhard suuresti
kummissaan -- ja epämiellyttävästi.
-- Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut
hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, -- vastasi markiisitar
terävästi.