Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut
melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi
kuvasteli hänen luonnettaan. -- Ne ovat vain markiisitar Egmontin
ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, -- oli hän
vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun
läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa
pidetty hyvin onnistuneena.
-- Se on "Zenaïden" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin
_opera comiquen_ ensimmäiselle näyttelijättärelle, -- lisäsi eräs
kamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi
markiisittaren viimeisiin iltahuveihin.
-- Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava
tarpeensa! -- huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren
ranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.
-- Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan
riemukulussa, -- huomautti toinen samanlainen.
-- Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän
itse! -- lisäsi Bertelsköld.
Tuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan
läheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän,
alabasterisen Venus kuvan.
-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyivät vieraat kalveten.
-- Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, -- vastasi
Bertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja
kohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä
pannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin
seinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.
-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin ulkona.
Vieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.
Isäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard
Bertelsköldiä lieneekään voitu syyttää -- pelkuri hän ei ollut. Hän
lähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä
puhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi
parvekkeen oven ja astui ulos.
Katua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi
useita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa
valossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta,
kohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon
keskestä kadulta.
-- Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! -- huusi
vimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven
sadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata
vapaata kansaa.
Bertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti,
kunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean
äänensä ja huusi:
-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä,
siitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä
kostaa isänmaan puolesta.
-- Missä on veljesi, konna! -- huusivat muutamat
-- Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! -- huusivat
toiset.
-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, -- jatkoi Bertelsköld,
-- siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun
isänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne
riistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän
työntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat!
Itse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen
kanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on
raipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä
ja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!
-- Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! -- rähisi helposti
petettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: -- Se
on hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?
-- Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos
kavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! -- jatkoi
puhuja. -- Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet
kaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu
tuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi,
että kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä?
Enkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka
tahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten
määräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus!
Vanha Ruotsi eläköön! Hurraa!
-- Hurraa! Hurraa! -- melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli
täysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui
sorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin
miehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään
voinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja
tähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä,
juopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!
-- Minä kiitän teitä, -- jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti
kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa
valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista
hymyä, -- minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä
kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.
Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti
arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot
eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos
puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu
riemusaatossa pitkin katuja.
-- Kapakkaan! Kapakkaan! -- kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi
ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva
kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat
säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot
alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.
Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään
ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa
hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. -- Hyvin käy, -- sanoi
hän itsekseen. -- Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden
puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä
niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva... Vihdoinkin! Tuolla
tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät.
Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä
pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta?
Minähän olen sitä puolustanut.
Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli
sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka
vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi
valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä
siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan
uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston
henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan
katuja maksoi mitä maksoi.
Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan
vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja
sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle
tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä
ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka
äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana.
Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta
ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän
niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan
lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa.
Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia
ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli
ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka
vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.
Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä
parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän
pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti
täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille
vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt
ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut
tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä
puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun
verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. -- _C'est
tout accompli_, kaikki on valmista! -- sanoi hän itsekseen.
Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä
puuttui.
Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin
palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä
aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli
uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä
herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen
jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten
meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen
ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin
pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa
ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.
Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld
eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu
keskellä omaa verkkoaan.