Olenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?
Tämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta
eteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä,
sanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen
rinnassaan.
-- Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, -- virkkoi
Sprengtporten.
-- Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? --
sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä
epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. --
Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.
Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:
-- Herra eversti ampuu ensiksi.
-- No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin _à la bonheur_.
Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte
luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen
laukeaa; _ne kaksi_ ovat veljeksiä!
Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard
voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin
siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät
toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.
Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin
yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.
Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin
hänen horjuen tapailevan puun runkoa.
-- Lihashaava! -- Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei
se mitään, paranee parissa viikossa! -- huudahti parooni Sprengtporten
iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan
täsmälleen, mihin kuula sattuisi.
-- Ei se mitään, -- sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja
hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa
myöten.
Kaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula
oli sattunut _melkein_ siihen paikkaan, johon se oli tähdätty,
ainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki "kotletin"
lapaluussa varsin arveluttavaksi.
-- Sepä oli perhanaa, -- virkkoi Sprengtporten. -- Aurinko sittenkin
huikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja
hankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa
lääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani
kiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina
mukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä
Paulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin
taitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen
paremmin.
-- Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! -- huudahti nyt
kreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.
-- Niin, -- vastasi toinen, -- tällä kertaa täytyy teidän, herra
kreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne,
mihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen
saanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa.
Saatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on
uhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.
-- Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty!
-- virkkoi kreivi Bernhard synkästi.
-- Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta
olemassa, -- vastasi Sprengtporten. -- Miksi luulette, että tuo nuori
mies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka
kanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja
lensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra
kreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät
kummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa
miekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen
papinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne
vaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette
ollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty!
Vaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut,
ryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja
jos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme -- niin
pahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä
ja äiti -- ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun
ei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä -- ja jos hän tulisi
pelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa -- ja ojentaisi minulle
kätensä semmoisena hetkenä -- ei, herra kreivi, jos minä semmoisena
hetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä
ilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani
pyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä
olen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!... Siinä teille
hyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole
suonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni
ja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä,
vehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien
näitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella
vaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta ... pitäkää huolta
tästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja
lääkärin.
Sen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä
vastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään
oopperasta "Zenaïde", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan
välinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen
jäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt
tarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen
läpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli
miltei mahdoton saada taukoamaan.
Tuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja
keski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa
ääneen.
-- Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä
muuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, -- arveli ukko,
päätään pudistaen.
Nämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta,
pani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä
tiedotonta nuorukaista. -- Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? --
kysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.
-- Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, -- virkkoi ukko yhtä
arvokkaasti kuin _collegium medicum_ silloin, kun se antaa todistuksen
jollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. -- Herra voi nyt
mennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa
siitä, että henki pojassa pysyy.