-- _Asia numero neljä_, -- jatkoi kreivi Bernhard. -- Neuvoskunta on
miltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka
aatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on
pelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen.
Tähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä.
Älykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on
älykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme
näyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät
älykkäitä ja niitä on _Svenska Bottenin_ ritarillinen johtaja. -- Ah!
Olinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on
jo 9. Se on siis _asia numero viisi_; kello 11:n aikana lienee siitä
päästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria
enemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan
jaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän
sulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on
sekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen.
Neuvoksen arvo -- _ça n'est plus mon grade_. Mutta ettei mitään keinoa
jätettäisi käyttämättä, on tässä vielä _asia numero kuusi_.
Kreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita
muistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen.
Melkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen
tavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen
huulillaan.
-- En tosiaankaan tiedä, -- jatkoi hän, -- oliko isäni setä, kreivi
Torsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on
olevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on
varmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri.
Millä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta
sormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen
onnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt
sepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi
olla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot
päättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että
pienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan
korttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen
käden tekemä: "menetetty väärän valan takia Flintan leskelle..."
Flinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään;
olipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan...
-- Enkä kuitenkaan voi kieltää, -- jatkoi kreivi vähän mietittyään, --
että rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista
uteliaisuutta. Olisipa _par curiosité_ aika hauskaa omistaa pieni osa
monopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä
naurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita!
Ystävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle
kirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta
sitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa
perheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta
taikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on
epäilemättä hyvin älykäs, mutta ... eikö täällä ole yhtään onnen
tiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä
yli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.
Kreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan
kuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta
piitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa
taskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.
Luoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa,
jossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne
harvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo
sulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla
sinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen
vieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat
lapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia
mansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen
näköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille
asioille kuin "numero viisi", jotka olivat aatelin jokapäiväistä
ajanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin
vähän huomiota kiinnittävän.
Molemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä,
parooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei
leivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma
näyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He
tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka
mitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka
asukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin
sivumennenkään silmäilivät.
Neljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja,
auditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla,
viipyi vielä.
Herrat kävivät kärsimättömiksi. -- Avustajanne, herra kreivi, näkyy
unohtuneen eineelle, -- virkkoi Sprengtporten.
-- Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, --
vastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen.
-- Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo
olla hyvä ja auttaa meitä molempia.
-- Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, --
vastasi vastustaja. -- Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa
odottaessamme? -- Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka
ruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.
-- Varsin kernaasti, -- vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi
kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän
puolta yhtätoista.
-- Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, --
virkkoi taas Sprengtporten. -- Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?
-- Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla
Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin
kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä
pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu
aika hyvin. Kas tuolla...
Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja
siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.
-- Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! -- huudahti Sprengtporten. --
Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä,
uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni
Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä.
Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!
Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen
katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan
askelen päähän.
-- Ei, viisitoista, olkaa hyvä, -- nyökäytti parooni hymyillen päätään.
-- Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.
Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt
sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä
maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli
siihen aikaan tuskin olemassa.
-- Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, -- virkkoi
Bertelsköld kylmästi. -- Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan
sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani
selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.
-- Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia
todistajia, herra kreivi.
-- Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra
parooni!
-- Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! -- huusi kapteeni Wagenfelt,
osoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen
lähenivät huonoa tietä myöten.
-- Ei se ole hän, -- virkkoi Bertelsköld, -- se on joku vieras.
Vieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu
nuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.
-- Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka
tarjoutuu avustajaksenne.
-- Kenenkä luvalla olette täällä? -- huudahti kreivi Bernhard vihasta
kalveten. -- Menkää heti tiehenne! -- Paul ei ollut kuulevinaan näitä
sanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti
tervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:
-- Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.
-- Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?
-- Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.
-- Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä
meillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja
mitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten
paikallenne veljenne avustajaksi.
-- Herra parooni, -- jatkoi Paul, -- minä en ole mikään lapsi, jota
voitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella
Bernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun
kansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain
läsnäollessa roistoksi ja raukaksi.
-- Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! -- virkkoi
Sprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. -- Hänhän puhuu
kuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne
kuoliaaksi, nuori herra?
-- Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.
-- Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on
epäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko
suostuminen tai kieltäytyminen.
-- Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä
sekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois
lakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra
paroonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi
näette.
-- Minä kiitän teitä, -- virkkoi Paul. -- Ehkä saan pyytää kreivi
Bertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman
palveluksen, jos voin.
-- Kuulkaa nyt, hyvät herrat, -- huudahti parooni silminnähtävästi
kummastuksissaan, -- olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan
veljeksiä?