Kolmantena päivänä niiden tapausten jälkeen, joista edellisessä luvussa
on kerrottu, istui Paul Bertelsköld varhain aamulla yksinkertaisessa
huoneessaan Pienen Uudenkadun varrella Tukholmassa, kun hänelle tuotiin
kirje, joka oli tullut postissa Upsalasta edellisenä iltana. Hän tunsi
isänsä käsialan, mursi sinetin ja luki kirjeen sekavin tuntein. Se
sisälsi, paitsi ilmoituksia yksitoikkoisesta elämästä Falkbyssä, joukon
isällisiä neuvoja, muun muassa sen, että Paulin heti kohta pitäisi
sopia veljensä Bernhardin kanssa, koska muussa tapauksessa veljesten
eripuraisuus oli vievä heidän isänsä hautaan.
-- Ei sanaakaan äidistäni! -- huokasi nuorukainen synkästi.
Mutta hän erehtyi. Kirjeen kolmannella sivulla oli jälkikirjoitus, jota
hän ei heti ollut huomannut.
-- "Rakas poikani", -- kirjoitti kreivi neuvottomuuden ja liikutuksen
sekaisin tuntein, minkä helposti voi lukea jokaisen rivin välistä. --
"En tahdo jättää sinua tietämättömäksi siitä, että me olemme saaneet
kirjeen kreivittäreltä, äidiltäsi. Se tuli postissa Tukholmasta ja
kertoi, että hän on terve ja joka päivä sulkee meidät kaikki
rukouksiinsa. Meidän ei pidä, kirjoittaa hän, koettaa saada selkoa
hänen asuinpaikastaan: hän asuu hyvien ihmisten luona eikä kaipaa
mitään muuta kuin sitä onnea, että vielä kerran elämässä saisi syleillä
meitä, minkä kaiken hän jättää Jumalan kaikkivaltiaan käteen. Hän sanoo
usein saavansa tietoja meistä, vaikken tosiaankaan ymmärrä, miten se on
mahdollista. Sinun suhteesi näyttää hän olevan hyvin huolissaan, mutta
ilmaisee tyytyväisyytensä neiti Sjöbladin tapaan kasvattaa Veraa ja
antaa siinä asiassa tarkkoja määräyksiä. Neiti Sjöblad onkin varsin
rakastettava ja älykäs ihminen, johon voi kaikessa luottaa. Voi hyvin,
rakas poikani! Uskollinen isäsi K.V.B."
Lopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä
merkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla,
että hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta
siitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen
kohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä,
missä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa
kyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken
uhraamaan?
Pieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi
Veralta...
"Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et
qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre
absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais
parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement
partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra
un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très
obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez
mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné,
le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me
Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué,
et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute
noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu,
mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches,
si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très
sotte et très obéissante soeur
"Vera Bertelsköld."
Paul suuteli kirjettä. -- Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja
kuolemassa pidämme yhtä puolta -- sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka
hänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät
hänen äitinsä olinpaikasta?
Joku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi
noita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman
kaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti
Paulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt
ruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle
hopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.
Tyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän
kehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:
-- "Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa."
Ei mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. -- Kuka sinut on
lähettänyt? -- kysyi Paul.
Tyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.
-- Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, --
viittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa
kehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli
siihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä
veli oli hänen katkerin vihollisensa.
Mutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen
kamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi
rouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee
tietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. -- Sananen
vain, monsieur! -- virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään
esteitä häikäile.
Paul pysähtyi.
-- Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen
luokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.
-- Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta,
-- vastasi Paul.
-- Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä
menettää hetkeäkään. -- Asia on hyvin tärkeä.
-- Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? -- Ja
kultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen
tällaisiin tottuneeseen käteen.
-- En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa
neuvotella, -- vastasi Babette viisastelevin ilmein.
Paul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä
oli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.
-- Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? -- kysyi nenäkäs
sanansaattaja.
Muutamain minuuttien kuluttua istui Paul vaunuissa, jotka kiitivät
ensin Norrbrota ja sitten Kuningattarenkatua kohden, niin että
katukivet tulta iskivät.
-- Odota ulkona! -- sanoi Paul ajajalle, kun he pysähtyivät hotellin
eteen.
Kello oli juuri lyönyt 9. Tämä oli tavattoman varhainen aika
markiisitar Egmontin luona, joka ei koskaan ottanut vastaan vieraita
ennen klo 12:ta. Hän oli kuitenkin jo pukeutunut, mihin toimitukseen
meni ainakin tunnin aika, kun tukan laittaminen siihen aikaan oli niin
ylen mutkallista. Hänellä oli keveä, mutta huolellisesti tehty
aamupuku. Hän näytti erinomaisen totiselta eikä häntä kuitenkaan
koskaan oltu nähty viehättävämpänä.
Hän istui suklaansa ääressä Paulin sisään astuessa ja näytti
kärsimättömästi häntä odottaneen.
-- Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, -- sanoi hän, -- en ole vaivannut
teitä tänne itseni vuoksi, vaan teidän tähtenne. Olkaa hyvä ja istukaa.
Minun täytyy tehdä teille hiukan arkaluontoinen kysymys. Onko teillä
ketään vihollista täällä Tukholmassa?
-- Ehkä -- vastasi Paul.
-- Siinä tapauksessa on niinkuin olen aavistanut. Se ei voi olla kukaan
muu kuin veljenne.
-- Ah, madame. Minun täytyy tunnustaa teille että olen kovin levoton.
Olen juuri saanut nimettömän kehoituksen heti kiiruhtaa Solnan metsään,
koska veljeni henki on vaarassa.
-- Mitä sanotte? Nimettömän?... Näyttäkää, se ei voi olla muuta kuin
silmukka siinä vehkeiden verkossa, johon teitä näytään ruvetun
kietomaan. Kuulkaa, miksi olen pyytänyt teitä tänne. Niinkuin
muistatte, oli hänen majesteettinsa toissapäivänä hyvin armollinen. Kun
olitte mennyt, suvaitsi hän kysyä minulta paljon teistä, ja minä --
minä en kuvaillut teitä aivan villipedoksi, sen voitte ymmärtää. Mitä
voin tehdä nuoren miehen eduksi? -- hänen majesteettinsa vihdoin kysyi.
Sire, sanoin minä, antakaa hänelle tilaisuutta osoittaa, mihin hän
kelpaa. Antakaa hänelle jokin pieni toimi teidän majesteettinne
läheisyydessä... _Mats si_, sanoi kuningas hienosti hymyillen,
luuletteko, että häntä voisi miellyttää kamarijunkkarin arvo? Sitä
rohkenen epäillä, vastasin minä, mutta pieni yksityissihteerin virka,
luulen ma, sopisi hänelle paremmin, vaikkei hän saisikaan muuta
tehtävää kuin kirjoittaa osoitteita teidän majesteettinne
kirjeisiin.... Hän saapi sen, virkkoi kuningas, ja teidän
edesvastuullanne, madame, sillä ainoa paikka, mikä minulla on avoinna,
on juuri salaista kirjeenvaihtoani varten. Onko hän _fidéle_ ja
_discret_?... Niinkuin hauta, vastasin niinä. Hyvä on, sanoi kuningas.
-- Mutta, madame...
-- Ei mitään muttia. Teidän tulee tietää, hyvä Bertelsköld, että
semmoisesta paikasta on tie aina avoinna mihin muuhun paikkaan tahansa.
Ei mikään estä teitä muutamain kuukausien kuluttua pyytämästä
kaartinupseerin valtakirjaa, ja se sopii teille paremmin. Minä
ajattelin sitä heti, mutta katsoin paremmaksi, että saatte miettimisen
aikaa.
-- Kuinka voin kiittää teitä niin paljosta hyvyydestä?
-- Siten, että kuulette, mitä sanon teille, ettekä näytä siltä kuin
olisitte ajatuksinenne kuussa. Lyhyesti sanoen: paikka oli jo melkein
teidän, kun minä tanssiaisissa leskikuningattaren luona sain kuulla
jonkun panetelleen teitä hänen majesteetilleen. Oli kerrottu
kuninkaalle, että olitte jonkin sanomattoman ilkeän kujeen vuoksi
ajettu pois yliopistosta jossakin Liivinmaalla tai Suomessa, en muista
oikein missä; sanalla sanoen, että olette hyvin _indiscret_ ja
epäluotettava henkilö. Onnettomuudeksi ei hänen majesteettinsa enää
ollut tanssiaisissa ja tänään puolenpäivän aikana hän matkusti
Ekolsundiin. Teidän tulee siis hetimmiten rientää hoviin ja pyytää
yksityistä puheillepääsyä; olen toiminut niin, että saatte sen. Siellä
selitätte peittelemättä karkoituksenne syyn, joka _ei voi_ olla
häpeällinen. Hänen majesteettiansa on ennakolta valmistettu, hän on
kuuleva teitä lempeästi, hän on antava teille tämän luottamustoimen,
joka kiinnittää teidät joka päivä hänen seuraansa, ja onnenne on
valmis.
-- Mutta minä en voi mennä hoviin nyt. Unhotatte veljeni...
-- Ah, veljenne! Ja millä hän on ansainnut sen, että häntä nyt
muistatte?