Samassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi
hänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli
ymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä
hän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä
ritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle
osoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä
vihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi
niinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle
kuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.
Hän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.
Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli
pysähtynyt oven luo.
-- Olen nyt maksanut osan velastani teille, -- virkkoi hän lämpimästi
Pauliin katsahtaen, -- veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä
ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti
kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä
oikeuden pitää teitä ystävänäni.
-- Kuinka voi teitä vihata? -- virkkoi Paul matalalla äänellä.
-- Voisin vastata teille, -- jatkoi markiisitar, -- että hylätty
rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin,
osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu
itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä
vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin
riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman
onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta _meidän_ onnemme tai
onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä,
koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä
hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää
lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä
kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja
joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori,
_monsieur_, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin
olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään
naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole
posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen
avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan
lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan
niinkuin ajattelevia olentoja.
Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun
ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei
voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut
puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista
tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja
kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt -- nyt
kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.
Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän
eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen
kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi
hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän
suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti
melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä
minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle,
saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi
markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä
itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle
kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin
kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti
kuin sääski tuleen.
-- Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät
luokseni, -- jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. --
Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. _Monsieur_ de Bertelsköld,
pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!
-- Minut? -- kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.
-- Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän
odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate
syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on
ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan
tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en
voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta,
joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen
läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä
olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun
täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen
joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat
seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät
tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä
sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että
taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä
minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että
nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin
minun sisähuoneistani...
Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin
tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla
ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.
-- _Au revoir_ siis! -- kuiskasi markisitar ja katosi.
Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä
palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua,
kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni
Sprengtporten seisoi hänen vieressään.
-- Sananen vain, herra kreivi!
-- Palvelijanne, herra parooni!
-- Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat
suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään
aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan
olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä
kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä
kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on
saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta
jotakin semmoisista vehkeistä?
-- Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen
kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha
tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä
siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta.
He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!
-- Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt
kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin _coup de main_.
Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?
-- Se minua suuresti huvittaisi.
-- Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.
-- _Charmant!_ Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?
-- Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti
kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.
-- Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini
vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan
muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.
-- Olette luopio, herra kreivi!
-- Pyydän päästä...
-- Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.
-- Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa,
olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen
valmis.
-- Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi;
sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton
lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä
luulottelette.
-- Oh, -- virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä
olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, -- luulen tosiaankin, että
parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin
syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin _niin vähällä_ olla
mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani
suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut
syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät
koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini _Svenska Bottenin_
päällikölle.
-- Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?
-- Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä
tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?
-- Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!
-- Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo
10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa
toimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.
-- Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa
äänestykseen. Mutta ylihuomenna?
-- Niinkuin haluatte.
-- Ase?
-- Pistoolit.
-- _Au revoir_, herra kreivi.
-- _Au revoir_, herra parooni!
-- Hänen majesteettinsa kuningas! -- ilmoitti samassa kamaripalvelija,
ja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio
kääntyi isoon oveen päin.