Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli
_soirée en famille_ markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun
varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut
taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi
joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan
everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären,
mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla
esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee
ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain -- sillä
kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä
syytä aivan riittävänä! -- oli miten oli, markiisitar oli edellisenä
kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot
kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen
loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä
rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja
ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta
nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki
valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat,
taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon
etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan
hänelle kunnioitustaan -- kaikki muut paitsi yksi ainoa -- ja tämä oli
kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo
puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta
hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina
valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin,
että kuningatar oli mustasukkainen -- eikä sanottu suotta.
Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden
naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä
mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin
kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena -- ellei hänellä olisi
ollut pahana tapana räpyttää silmiään -- jos eivät samat silmät olisi
olleet liian epämääräiset -- jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian
iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen
ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen
käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa
liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi
puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään
kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi,
puheli liian paljon ja -- sanalla sanoen; hänellä olisi naisten
silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut
kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni
ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä.
Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta,
iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut,
seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin
kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä
lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta
niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain
hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle
kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen
kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena
kuin ennen.
Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin
sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä;
puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan
meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen.
Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan
tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua
ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka
kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas
viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa;
mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka
askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja
sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan -- he eivät
viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät
joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".
Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld,
joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen
kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme
ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa,
olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat
nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli.
Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren
miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela,
ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi,
mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa
kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa
mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan
näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella
sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin
omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.
Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen
ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon
sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin
oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että
markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa
ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui
-- hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja
lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin
kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren
maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta
sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän
löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja
mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se
oli naisen sydän.
Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä
merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut
semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä
kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä
näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut
saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin
turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja
tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan.
Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä
voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä,
joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin
pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain
pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.
Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna
taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi
omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin
ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut
hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti
mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi
markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä
Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle
varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta
kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.
-- _Nous verrons_, -- ajatteli kreivi. -- Saammepa nähdä.
Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa,
ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua
puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä
laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä
kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja
Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja
sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat _Svenska Bottenin_
herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa,
parooni Sprengtportenin kanssa.
-- Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, -- sanoivat he hänelle -- ja
asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?
-- Odottakaa, -- oli vastaus.
-- Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet
myssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä
kieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat
murisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut
hätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?
-- Odottakaamme.
-- Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta
joutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna
saamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä
istuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä
katsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee
tehdä?
-- Odottaa!
Tavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä
keskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän
porvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.