-- Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? -- kysyi rouva Larsson mitä
viattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei
ollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä
valtioneuvoksettaren arvoaan.
-- Ei ole aikaa, -- vastasi ukko jurosti.
-- Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, -- lisäsi
hänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.
-- Vai niin.
-- Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä
saarnamies ja niin isänmaallinen!
-- Vai niin.
-- Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin
korkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?
-- En.
-- Mikset, rakas Tuomas?
-- Hän saarnaa joka päivä säädyssä.
-- Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien
tulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?
-- Tyhmyyksiä.
-- Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat
tästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.
-- Tyhmää lörpötystä.
-- Mutta, rakas --
-- Anna minun olla rauhassa.
Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää
sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään,
vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti
vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan
päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.
Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa
puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän
kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta
salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän
vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat
kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme
odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta
huulilta.
-- Minä puolestani, -- virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin
tärkeänä, -- minä puolestani olen päättänyt _obstrueerata_ miestäni
_agreablilla surprisilla_. Hän on niin _modifieerattu_, että hän
mahdollisesti pelkästä _modestiasta_ on _cedeeraava_ sen _estiméen_,
jonka säädyt suvaitsevat _pretendeerata hänelle ja meille_. Minä
_proponeeraan_, että me _possideeraamme situationimme_, niinkuin jo on
sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan _sauvreerataksemme_
vapauden ja isänmaan.
-- Tietysti, -- yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. -- Sen
teemme _sauvreerataksemme_ vapautta.
Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli
ehtinyt sen avatakaan.
Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan
komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä
olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan
valtakunnan suurimmasta.
Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan
valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka
Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota
hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä
kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin
vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat
häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua
valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi
ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi.
Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus
todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi
auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat
rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.
Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen
ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta
kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel
Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu
kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin
mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän
kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana
sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.
Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat
Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen
alitse.
Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo
täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla
valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin
jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä
hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa
töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai
siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai
toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain
puolillaan.
Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on
ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun
saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät
ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä
varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä
valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa
oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä
penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin
säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.
Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen
rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät
kaikkien -- myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin
-- suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen
pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät
valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.
Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi
huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt
rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut
seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta
järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".
Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin
kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen
kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin
ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin
silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina
olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan
suurempaa kirkkorauhan häiriötä.
-- Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, -- rukoili siivo rouva Larsson,
peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.
-- Me istumme, missä istumme, -- vastasi puhemiehen rouva
häikäilemättä.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui
synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.
-- Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain
penkki, -- sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla
äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.
Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus.
Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.
-- Matamit astuvat ulos! -- uudisti vahtimestari uhkaavasti.
Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana
voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua
oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.
-- Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, -- vastasi hän siinä varmassa
vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen,
_hän_ ainakin saisi istua koskemattomana.
-- Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! --
toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky
näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän
kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät
toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.
Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen
rouva pani vastaan. -- Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on
porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen
_inventeeraama_ ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin!
-- huusi hän vimmoissaan.
-- Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa
häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!
Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta.
Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut
tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi,
minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen
sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen
syvimpään laaksoon!