Voisi suuresti erehtyä, jos luulisi, että siihen aikaan, kun niin
tärkeitä asioita oli tekeillä, naiset olisivat olleet välinpitämättömiä
miestensä keskusteluista. Päinvastoin he seurasivat puolueiden voittoja
ja tappioita miltei yhtä tarkkaavasti kuin päivän näytelmän
varsinaisetkin näyttelijät ja varmaankin usein vielä kiihkoisemmasti.
Ainakin sanottiin, että moni myssyrouva oli riitaantunut entisen
ystävättärensä kanssa, joka oli joutunut naimisiin jonkun hatun kanssa
ja päinvastoin taas kerrottiin, että moni armollinen hatutar piikaa
pestatessaan tarkoin kuulusteli, oliko kysymyksessäoleva henkilö
palvellut oikeauskoisissa taloissa, vai voiko hänen epäillä nielleen
huonoja mielipiteitä edellisessä palveluspaikassaan jonkun hänen
armonsa myssyttären luona.
Ei ollut juuri tavallista, että maalta kotoisin olevat
valtiopäivämiehet toivat rouvansa Tukholmaan, kun nämä monessa
suhteessa ehkä olisivat voineet olla haitaksi valtion asioita
käsiteltäessä tai vähemmän luotettavia tärkeitä valtiosalaisuuksia
säilytettäessä. Mutta näillä valtiopäivillä oli tästä säännöstä
tapahtunut monta poikkeusta sekä valtiopäiväin pituuden vuoksi, joka
teki eron arveluttavaksi, että varsinkin sen tähden, että oli
odotettavissa kaikenlaisia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kohta
tapahtuvan kruunauksen yhteydessä. On sentähden ymmärrettävää, että
pääkaupunkiin oli saapunut tavaton määrä uteliaita valtiopäivärouvia,
ja siinä on ehkä myöskin selitys siihen, ettei valtiopäivistä lainkaan
tahtonut tulla loppua ja että väittelyt, joita ehkä jo edeltäkäsin oli
harjoitettu pienissä puheliaissa perhekerhoissa, nyt kävivät erittäin
kiihkeiksi.
Niiden valtiopäivämiesten joukossa, jotka näin jakoivat huolensa
isänmaan onnesta puolisojensa kanssa, oli myöskin kauppias Tuomas
Larsson, jonka uskollinen emäntä ei ollut päässyt rauhaan, ennenkuin
hän edellisenä syksynä oli saanut jättää taloudenhoidon tyttäriensä
huostaan ja itse lähteä Tukholmaan, hajoittaakseen siellä talven
kuluessa niitä pilviä, joita huolet maan asioista voisivat koota hänen
ukkonsa otsalle. Porvarillinen pariskunta asui pienessä talossa
Kungsholmassa, josta mies joka aamu soudatti itsensä virran yli
tärkeihin toimiinsa, samalla kun hänen vaimonsa seurasi häntä Punaisten
puotien luo tai tallusteli omin päinsä jyvätorille ostaakseen päivän
ruokatarpeita.
Kun nyt hänen Tuomaansa usein viipyi ulkona suurimman osan päivää eikä
aina illallakaan ollut vapaa kerhoista ja kokouksista, tapahtui niin,
että aika kävi kunnon "rouva" Larssonille pitkäksi -- sillä vanha
rehellinen "muorikulta", joka oli välttänyt hänelle Vaasassa, ei enää
kelvannut hienostuneessa Tukholmassa -- ja silloin hän aina löysi
jonkun porvarinrouvan, joka, ollen samassa asemassa, mielellään
jaaritteli hetkisen kahden äyrin piparikakun ääressä tai, kun piti
hienosti elettämän, arboganrinkeliä pureskellen inkiväärihillon ja
sokerijuoman kanssa. Ja kun kunnon porvarinrouvat ensi viattomuudessaan
tuskin tiesivät erotusta hattujen ja myssyjen välillä, muodostuivat
heidän aamupäiväkokouksensa ensi alussa puolueettomaksi alueeksi, jossa
politiikka sai väistyä tärkeämpien, voin ja lihan hintaa, parasta
palttinaa, huolimattomimpia piikoja tai edullisinta kunkin
läheisyydessä olevaa maustepuotia koskevien kysymysten tieltä.
Tämä ihana aika päättyi kuitenkin talven kuluessa, kun aatelittomat
säädyt alkoivat päästä valtaan. Heidän rouvansa saivat nyt joka päivä
kuulla niin paljon miestensä, ja siis omastakin merkityksestään
valtiossa, että itsekin pian tulivat aivan vakuutetuiksi siitä, että
valtakunnan kohtalo riippui heidän arvokkaasta käytöksestään.
Porvarinrouvat eivät enää tahtoneet väistyä kenenkään tieltä ja
alkoivat ylhäisten tavoin käyttää pitkää triumfanttiröijyä,
punakahtaisia kenkiä ja leveitä myssynnauhoja, ja kun he, ajaen
vaunupahasissaan niinkuin muutkin, kohtasivat Humlegårdin tiellä jonkun
aatelisista armoista kaikessa heidän komeudessaan, oli vaikea sanoa,
kumpiko osoitti itsetietoisempaa oman arvon tuntoa tai kumpiko
alentuvammin ja suojelevammin toista tervehti. Jos sattui, että
porvarinrouvan pysty pää tavallista enemmän kumartui, niin se
tapahtui vain piispan rouvan edessä, jolla oli kunnia olla aateliton,
tai puhemiehen rouvan, pormestarinna Sebaldtin edessä, joka oli
pieni ja palleroinen pikkukaupungin kuningatar ja verrattoman
itseensätyytyväisesti esiintyi koko säädyn puolesta semmoisissa
tilaisuuksissa.
Nyt istui hyväluontoinen ja pohjaltaan siivo, mutta uudesta
merkityksestään mahtava Larssonin rouva eräänä yksinäisenä
lauantai-iltapäivänä rinkelinsä ja sokerijuomansa ääressä, kiintyneenä
hartaaseen keskusteluun erään hyvän ystävän kanssa siitä, mitenkä
neuvoskunnan odotettu viraltapano mahdollisesti vaikuttaisi
norrlanninpalttinoihin ja tanskannisujauhoihin, kun hänelle jätettiin
ruusunpunaiselle paperille kirjoitettu kirje, jonka palvelustytön
puheen mukaan oli tuonut pappissäädyn puhemiehen, piispa Forsseniuksen
kamaripalvelija. Kummastellen, mitä tällä myssypuolueen korkeasti
kunnioitetulla johtajalla oli hänelle kirjoittamista, avasi Larssonin
rouva hyvälle hajahtavan kirjeen ja luki:
"Kunnioitettu ja Hyvinarvoisa Rouva!
"Kun Rouvani huomenna epäilemättä ei _absenteeraa_ Suurkirkosta
_profiteeratakseen_ rovasti Wijkmanin _edifiantista_ saarnasta,
olisi isänmaan _conditioneille_ ja aatelittomain säätyjen
_reputationille_ erittäin _encourageraavaa_, jos arvokas Rouva
ynnä Pormestari Sebaldtin rouva sekä moniaat muut Porvarissäädyn
_precieusit_ rouvat tahtoisivat olla niin _gratieusit_, etteivät
_placeeraisi_ itseään Säädyn tavallisiin penkkeihin, vaan Valtion
Neuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin, joka on sitä varten
_disponible_, ja joka, niinkuin toivotaan, kohta luovutetaan
kunnioitettujen Rouvain ja heidän hyvin arvokkaiden vertaistensa
_continuerliseen dispositioniin_".
Piste eikä mitään allekirjoitusta. Rouva Larsson luki ja luki uudelleen
tämän erittäin huvittavan kirjeen, mutta ei voinut oikein ymmärtää sen
sisältöä noiden monien ja koreiden ranskankielisten sanojen vuoksi. Sen
hän kyllä oivalsi, että siinä oli kuin jotakin valtiollisen inkiväärin
makua, samoin kuin senkin, että porvarinrouvat täst'edes pääsisivät
neuvoksien arvoon, mikä oli tavallaan kuin sokeria pohjalla ja mikä ei
suinkaan tuntunut hänestä mahdottomalta. Mutta kun hänen Tuomaansa oli
poissa, ja niin tärkeä asia vaati perinpohjaista keskustelua, katsoi
eukko parhaaksi pukeutua kaikkein koreimpaan pyhämyssyynsä ja lähteä
pormestari Sebaldtin rouvan luo pyytämään hyviä neuvoja.
Sinne saavuttuaan hän tapasi pormestari Sundbladin ja pormestari
Haeggströmin rouvat aivan samalla asialla. Kun sitten rouvat suuresti
kursaillen olivat asettuneet istumaan, kävi ilmi, että puhemiehen rouva
oli saanut muutoin aivan samanlaiset kutsut, paitsi että lopussa oli
ollut viekas valtiorouvain penkkilisäys, että "jos Kunnioitettu Rouva
_dependeeraisi_ Hyvinarvoisan Pormestarin _consentementistä_, tahdotaan
täten ainoastaan suurimmassa _confidencessä_ esiintuoda se _obligeanti
propos_, että Kunnioitettu Rouva ja muut suurimmasti _precieusit_
Säätyrouvat tulisivat _animeeratuiksi occupeeraamaan_ sen arvon ja
paikan kirkossa, joka oikeuden mukaan on heille _cedeerettava_".
Oli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin
innostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa
neuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä
asiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. -- Sebaldtini, --
virkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan
ranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, --
mieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi _embrasseerata_ yhden
neuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma
tietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei
ole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni
ja kieltää puolisoltaan pientä viatonta _amusementiä_. Aikovatko
rouvat _persvadeerata_ miestensä _protectionia promeneeratakseen_
kirkkoon ja _placeeratakseen_ itsensä sille paikalle, mille heitä
_conventioneeraa_?
-- Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona,
-- virkkoi rouva Larsson sävyisästi.
-- Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin -- virkkoi rouva Sundblad
nakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.
-- Ja minun mieheni, -- virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, -- kysyy
minulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme
kuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.
-- Koska niin on, -- lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti
kuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, -- niin
ei kukaan meidän miehistämme tahtone _konstrueerata_ meidän
vapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei _dependeerattaisi_ heidän
_consentementistään_ (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi
ehkä _execrabelia_ olla _invenieeraamatta_ miehiämme asiaan, joka ei
heihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?
Rouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi
puhemiehen rouvan mielipiteeseen.
-- On siis _instrueerattu_, että me huomenna kello 9 _precideeraamme_
itsemme Suurkirkkoon ja _confundeeraamme_ tulevan _situationimme_? --
kysyi edelleen puhemiehen rouva.
-- Olkoon menneeksi, -- vastattiin.
-- Haluavatko rouvat _abstraheerata_ itsensä tänne luokseni matkalla
kirkkoon? Koska satun _logeeraamaan_ Kauppatorin luona aivan lähellä
kirkkoa, niin voimme _accompagneerata_ toistemme _conduitiä_.
-- Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, -- vastasivat rouvat ja
poistuivat syvään niiaillen.