-- Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet
tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? -- kysyi kreivi Bernhard,
koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän
Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.
-- Siinä ovat _maantien kivet_, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, --
kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. -- He eivät voi
käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että
Josélla on ollut osansa siinä.
-- Siis sinun liittolaisiasi! -- virkkoi Bernhard kylmästi. -- Mene
tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin
lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin,
että tuntuu. Söderlund, -- ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan
uskollisen palvelijan saapuville, -- sulje ovet ja sano tallirengeille,
että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!
-- Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, --
keskeytti Paul hänet uhkaavasti.
-- Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja
mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon
ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi.
Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä
kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.
Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti
hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri
tunkeutui esille kynsien alta. -- Olen sanonut, että sinun tulee
vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! -- sanoi
nuorukainen hammasta purren.
Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka
yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa,
oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan
menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta
sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä
alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.
-- Mieletön poika! -- huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi
kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen
kipunsa. -- Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua
vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu
sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi
vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies
tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi,
että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos
huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun
rangaistuksesi.
-- Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden
valheellisilta huuliltasi, -- vastasi Paul yhtä ylpeästi, -- ja sinä
olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit
suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin
paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta.
Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.
-- Arvostele itse, -- sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä
kohauttaen lähimpään nojatuoliin. -- Suvaitsetko istua, sillä sinun
hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.
Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät
toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien
minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.
-- Niin, -- alkoi kreivi Bernhard, -- olkaamme nyt, vaihteen vuoksi,
suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä
varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun
hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin
antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet
ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai
turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei
maksa vaivaa kertoa.
-- Sinä unohdat sopimuksemme! -- huudahti Paul uhkaavasti. -- Aloitat
valheella ja jatkat solvauksilla.
-- Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta
paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli
isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen
halpasäätyiseen tyttöön -- en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä
-- ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini
kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa,
joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti
jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi
isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla
tytöllä -- on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen
nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on
oikeastaan yhdentekevää--- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta,
voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa,
oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta
ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle,
isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti
tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.
-- Kurja herjaaja!...
-- Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen
aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta
me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi
tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli
meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan
tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan,
että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen,
koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori
kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta -- mielilapsia niinkuin mekin
-- ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä
välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme,
joka on erittäin myöntyväinen mies...
-- Sinä parjaat isäämmekin!
-- Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on
myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen
poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja
vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen
takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka
maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä
rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei
tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle
kreivittärelle...
-- Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä
valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.
-- Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista
ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, _nykyinen
kreivitär_ piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin
yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa,
että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa
päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä
talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut
uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen
odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.
-- Mitä? Äitinikö? -- huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.
-- Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin
tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä
itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua
hallituksesta.
-- Äitini?
-- Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina
II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en
tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen
seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki
sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä
tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.
-- Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä
väännellen.
-- Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja
ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin
laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme
ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun,
joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä
perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut
hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten
niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että
sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut
kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja
paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut
hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus --
ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa
haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet
tahtonut.
-- Kiitän sinua, -- vastasi Paul murtuneella äänellä. -- Solvaustesi
välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota
rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine
kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt
hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen
toimiva sen mukaan.