17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.

-- Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet

tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? -- kysyi kreivi Bernhard,

koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän

Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.

-- Siinä ovat _maantien kivet_, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, --

kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. -- He eivät voi

käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että

Josélla on ollut osansa siinä.

-- Siis sinun liittolaisiasi! -- virkkoi Bernhard kylmästi. -- Mene

tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin

lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin,

että tuntuu. Söderlund, -- ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan

uskollisen palvelijan saapuville, -- sulje ovet ja sano tallirengeille,

että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!

-- Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, --

keskeytti Paul hänet uhkaavasti.

-- Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja

mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon

ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi.

Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä

kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.

Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti

hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri

tunkeutui esille kynsien alta. -- Olen sanonut, että sinun tulee

vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! -- sanoi

nuorukainen hammasta purren.

Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka

yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa,

oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan

menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta

sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä

alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.

-- Mieletön poika! -- huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi

kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen

kipunsa. -- Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua

vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu

sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi

vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies

tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi,

että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos

huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun

rangaistuksesi.

-- Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden

valheellisilta huuliltasi, -- vastasi Paul yhtä ylpeästi, -- ja sinä

olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit

suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin

paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta.

Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.

-- Arvostele itse, -- sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä

kohauttaen lähimpään nojatuoliin. -- Suvaitsetko istua, sillä sinun

hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.

Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät

toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien

minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.

-- Niin, -- alkoi kreivi Bernhard, -- olkaamme nyt, vaihteen vuoksi,

suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä

varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun

hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin

antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet

ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai

turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei

maksa vaivaa kertoa.

-- Sinä unohdat sopimuksemme! -- huudahti Paul uhkaavasti. -- Aloitat

valheella ja jatkat solvauksilla.

-- Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta

paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli

isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen

halpasäätyiseen tyttöön -- en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä

-- ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini

kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa,

joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti

jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi

isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla

tytöllä -- on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen

nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on

oikeastaan yhdentekevää--- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta,

voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa,

oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta

ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle,

isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti

tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.

-- Kurja herjaaja!...

-- Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen

aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta

me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi

tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli

meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan

tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan,

että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen,

koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori

kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta -- mielilapsia niinkuin mekin

-- ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä

välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme,

joka on erittäin myöntyväinen mies...

-- Sinä parjaat isäämmekin!

-- Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on

myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen

poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja

vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen

takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka

maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä

rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei

tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle

kreivittärelle...

-- Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä

valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.

-- Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista

ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, _nykyinen

kreivitär_ piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin

yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa,

että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa

päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä

talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut

uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen

odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.

-- Mitä? Äitinikö? -- huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.

-- Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin

tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä

itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua

hallituksesta.

-- Äitini?

-- Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina

II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en

tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen

seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki

sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä

tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.

-- Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä

väännellen.

-- Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja

ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin

laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme

ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun,

joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä

perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut

hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten

niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että

sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut

kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja

paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut

hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus --

ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa

haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet

tahtonut.

-- Kiitän sinua, -- vastasi Paul murtuneella äänellä. -- Solvaustesi

välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota

rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine

kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt

hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen

toimiva sen mukaan.

Välskärin kertomuksia 5 Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen. · 第 52 / 95 题