Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä
taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän
kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa
valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää
vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa
aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi,
että Paul tiesi _jotakin_, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota,
siinä toivossa, että tämä _jotakin_ ei olisi _kaikki_.
-- Rakas Paul -- sanoi hän, -- jos olet oppinut Suomessa tuommoisia
rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun
oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään... Kas
tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni,
vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin ... istu! Paul
odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.
-- Älä ole levoton, se on jo ohi, -- sopersi paroonitar, tointuen
taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. --
Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden
kesken.
Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. -- Ole varoillasi, --
kuiskasi sisar, -- hän on hirveän raju.
-- Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, -- vastasi diplomaatti.
Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen
rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka
sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.
-- Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, -- sanoi hän synkän
päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan
tyynesti veljeensä.
-- Vai niin, -- vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota _vai
niin_ sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen
tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se
lausutaan. -- Ja mitä sisaremme vastasi?
-- Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.
-- On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, -- vastasi kreivi
Bernhard välinpitämättömästi. -- Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita
mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.
-- Missä?
-- Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt
laivaan.
-- Valehtelet.
-- Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori
herra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä
tainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista,
jotka haiskahtavat hollituvalle.
-- Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, -- sanoi Paul. -- Jätä pois
tuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai
naisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua.
Minä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin,
joka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää,
Bernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu
suoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on
äitini?
-- Vallan mielelläni. _Soyons amis, Cinna_, en halua parempaa. Mutta
täytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen
kuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä
huudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä
valat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen,
että olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että
olet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai
täytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että
lukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat
tappiolle sinun jumaliesi rinnalla.
-- Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun
asemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota
rakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä
katoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin
puhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?
-- Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle,
kivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.
-- Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.
-- Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?
-- Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, _missä_ äitini nyt on.
Minulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet
voi minua enää pettää.
-- Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä
ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule
nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta
vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan
siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä,
tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä
hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on
naurettavaa.
Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi
naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista,
joihin perusti epäluulonsa.
Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi
asemansa. -- Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet
ansainnutkaan, -- sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin
hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen
päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?
-- José? -- huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät
eloon. -- José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis
kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä
tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi
ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi,
Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa
pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, -- en kurjien
jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on
omasi vertainen -- että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta,
niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja
voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään
sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea,
niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole
suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se
maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko
nyt vastata minulle?
Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät
säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen -- hän oli kaunis ja
kauhistava sillä hetkellä.
Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn,
väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi
häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten
hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José,
verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja
laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen
pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen
otsallaan.
-- Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä,
pelastakaa minut, sennor! -- änkytti hän ja syleili suurimmassa
tuskassa herransa polvia.
Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi
kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan
molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua
sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären
katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin
alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan
liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli
saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein
vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon.
Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta
kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti
kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti
ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi
näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki
olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José,
noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa
kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin
pidellä.