Elämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton
ihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään
ajattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko
hitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.
Toisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu
kumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut
halkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään.
Ajattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.
Paul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät
viittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut,
olivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin
mitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän
Eerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla
tiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat
hevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan
oudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.
Poika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.
Vastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone
-- jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.
Hänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti
ratsuruoskaansa.
-- Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle:
oletko kipeä?
-- Minä olen riivattu! -- nyyhki poika.
-- Mitä se merkitsee?
-- Olen noiduttu.
-- Kuka on sinut noitunut?
-- Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin
kiivas.
-- Aiotko vastata? -- Ja ratsuruoska kohosi.
-- Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon
sen, -- jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen
vaikenemaan.
-- Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut
totta, -- vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli
jossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.
-- Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, -- sanoi
Rasmus, -- sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole
minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin.
Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita
kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu
olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa
siunatkoon!
-- Kuka armollinen kreivitär?
-- Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun
pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja,
äitinne?
-- Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa
kapakkaan?
-- Kas, nyt kiivastui herra taas, -- sanoi poika ja siirtyi
varovaisesti syrjään.
-- Näethän, että olen levollinen! -- sanoi Paul, vaikka hänen verensä
kuohui.
-- Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä
valmiina hädän tullen pakenemaan. -- Sillä, näet sen, minä jaarittelin
eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani
mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti
lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani
oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän
yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun
koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat
pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani
sulkea.
-- Mene makaamaan, sinä olet sairas! -- sanoi Paul, joka nyt alkoi
ymmärtää, että poika puhui houreissaan.
-- En minä ole häntä tuhonnut, -- jatkoi Rasmus yhä sekavammin. -- Sen
on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja
oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon
poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen
seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he
menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset
hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut,
ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet
pohjaan.
-- Laittau kotiisi, -- huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja
talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja
vietiin vuoteeseensa.
Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se
sana oli _kreivitärvainaja_.
Vera odotti veljeänsä portaiden luona. -- Minulla on sinulle jotakin
sanomista, -- kuiskasi hän. -- Minä seisoin kenenkään huomaamatta
keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä
ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt
matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan
koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta
hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.
-- Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen
loruja? -- torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.
-- Suo anteeksi! -- rukoili tyttö. -- En enää toiste sitä tee. Nyt
kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt,
säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän
tulee takaisin.
Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa
menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen
hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana
_kreivitärvainaja_ alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.
Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä
ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka
säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.
-- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? -- kysyi
paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä
hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi
tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.
-- Missä on äitini? -- kysyi Paul.
-- Madame? -- vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. -- Miksi
kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?
Tämä sana _madame_, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä
lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.
-- En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini?
huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.
-- Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä
olet sairas; olet vilustunut matkalla.
-- Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin
saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen
kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki
on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en
revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla
varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan:
missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja
isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon
tietää, mihin olette äitini panneet?
-- Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; -- valitti paroonitar
melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.
Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi
ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.
-- Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! --
vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.
Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä
puoleen:
-- Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei
ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun
vuorosi!