Iltapäivällä tuli espanjalainen José takaisin tiedusteluretkiltään ja
kertoi havaintonsa. Hän oli kuljeksinut halki koko seudun, ollen muka
hevosia ostelemassa, mutta kaikki turhaan. Hän oli lupaillut suuria
palkintoja sille, joka pääsisi erään luulotellun varkaan jäljille, joka
viime yönä oli varastanut hänen isäntänsä pyssyn, ja hänelle oli
osoitettu muuatta kuljeksivaa länsigöötalaista, joka samana yönä oli
ollut niillä seuduin.
-- Sinä olet taitamaton pöllö, -- sanoi hänen herransa suuttuneena. --
Minä olen nähnyt enemmän kuin sinä: yksi laiturin luona olevista
veneistä on poissa.
-- _Per dio, sennor_, -- sanoi espanjalainen, tahdon mennä hirsipuuhun,
jos kukaan muu on venettä käyttänyt kuin minä itse soutaessani järven
poikki teidän armonne käskystä.
Kreivi Bernhard puri huultansa. -- Tässä, -- sanoi hän, -- on kymmenen
talaria siitä, ettet ole mitään toimittanut. Saat neljäkymmentä, jos
jotakin toimitat ja sata, kun hankit minulle täyden varmuuden
etsittävästämme.
-- _Gratias, sennor_, tulette olemaan minuun tyytyväinen, -- vastasi
kamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.
Falkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin,
ja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että
hänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän
aloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta
saksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa
laatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen
puutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi
äitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä.
Puutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä
työmiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö
kukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun
ei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti
Vera, että hän aikoi kulkea "niin kauas kuin tietä riitti", kunnes
viimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet
palaamaan kotiin.
Ellei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä
kuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä
ollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran
lapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi,
niinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota
kummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei
kukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun
nuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä
vähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären
äkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla
selitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle
hovintilalle.
Mutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen
suuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas
käytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin
toiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä
hänen suomalaisesta noituudestansa. -- Hän oli taivaan enkeli, ja
sentähden hän ei saanut elää! -- huudahtivat muutamat. -- Hän oli
noita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, --
arvelivat toiset.
Sillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien
ilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne;
ja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset
lausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta -- kenen käden kautta, sitä
varoi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa.
Sanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä
olihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen,
eikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota
maailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta
herättämättä.
Kaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään
ystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania
ympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet
hänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta
järvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään,
jotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla
kreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas,
maisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat
vaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten
nähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla
hänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen
kasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun
runsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.
-- Tule, -- sanoi Paul, -- lähtien kirkolle päin, -- nyt on
lauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla
kirkonmäellä.
Kohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli
nuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin
siellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita,
jotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät
haastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti
useimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.
-- Nuo hyvät ihmiset, -- sanoi Paul ystävällensä, -- heillä on
varmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule,
kysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille
hyvän neuvon.
Paul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin
alustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia
rahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat
pienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin
asukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin;
kaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen
ystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän
poissaolon jälkeen -- nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet
nähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä
tervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi,
hiipi hiljaisuudessa tiehensä.
-- Mitä nyt, Pekka, -- sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen
entisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen
lakkiinsa, -- oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et
enää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa
tienristeyksessä?
Renki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.
-- Ja sinä, Martinpoika, -- jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan
talonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, -- kuinka on
laitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut
mäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun
kutkutteli sitä kaulaan.
-- Kiitän kysymästä, -- vastasi talonpoika silmät selällään, --
_meille_ ei ole mitään pahaa tapahtunut.
Sanassa _meille_ oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:
-- Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi
maassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?
-- Mistäpä me neuvoteltaisiin? -- oli vastaus. -- Kun suuret herrat
ratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.
-- Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, -- laski
nuorukainen leikkiään. -- Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän
parhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita
ostajianne?
-- Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä
pahoina aikoina! -- vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten
vieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.
-- Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai
onko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?
-- Katso, kun on nuori, niin voi olla iloinen, vaikka on tapahtunut,
mitä ei ikinä olisi pitänyt tapahtua, -- huokasi akka ja itki vielä
katkerammin.
-- No, mitä sitten on tapahtunut?
-- Jumala varjelkoon sen koskaan tulemasta minun suustani. Hän oli niin
sydämellisen lempeä ja kaunis katsella; hänenlaistaan emme enää ikinä
saa. Mutta me olemme kaikki viheliäisiä ihmisiä. Ei kenkään tiedä
aikaansa eikä hetkeänsä, milloin Herra meidät kutsuu.
-- Eukkoparka! Onko tyttärenne kuollut? Muistaakseni hän meni manalle
jo neljä vuotta sitten.
Vanhus ei virkkanut mitään. Paul huomasi kummastuksekseen kaikkien
muiden pujahtaneen pois, ja olevansa kahden kesken eukon kanssa; hänen
toverinsakin oli käyttänyt tilaisuutta tutkiakseen muutamia kivien
kyljessä kasvavia sammallajeja.
-- Mitä tarkoitatte? Ja minkätähden hiipivät kaikki pois, ikäänkuin
heillä olisi paha omatunto?
Eukko katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun luuli olevansa varma
siitä, ettei kukaan häntä kuulisi, nojautui hän nuorukaisen olkapäähän
ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Kavahtakaa tuota Espanjan mustalaista!
-- Josétako? Mitä se merkitsee'
-- Se on hän!
-- En ymmärrä teitä.
-- Jumala suokoon teille avoimet silmät ja korvat, armollinen herra,
sillä me elämme pahassa maailmassa, eikä kenkään ole turvassa pimeyden
nuolilta. Olkaa varuillanne ja muistakaa minun niin sanoneen. Sama
kirves, mikä on kaatanut täysikasvuisen puun sen voiman vuosina, voi
kaataa taimenkin kaikessa sen ihanuudessa. Katso, miten vihollinen on
käynyt tuleentuneiden tähkäpäiden ylitse; miksi ei hänen jalkansa
tallaisi hentoa orastakin?
-- Mutta, Risa-muori, en ymmärrä sanaakaan tuosta!
-- Niin, suokoon Jumala, ettette ikinä ymmärtäisi siitä sanaakaan, --
jupisi akka ja lähti niiattuaan tallustelemaan takaisin kylään.