Paul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen
mieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri
heränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää
jalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille
peitteen alta.
Kun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän
peitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin
tästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin
veti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi
tuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin
säteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet
hänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös
vuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä
kaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä
saakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä
molemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten
kylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli
taas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin
vihannassa puistossa, ja nyt -- siitä hän oli varma -- ei tuo häijy
Bernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien
minuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita,
vastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus -- äidin
ilosta.
-- Mutta olethan pitempi kuin äiti, -- keskeytti hän äkkiä pakinansa,
punastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt
saat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen
mene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää
katsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole
tullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä
aamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä
aamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin
rikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin
hammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain
ankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.
-- Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? -- kysyi Paul, joka tunsi
itsensä kummallisen levottomaksi.
Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.
-- Matkustanut pois? -- sanoi hän. -- Sitä ei kukaan saa minua
uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin
ennen?
-- Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä
täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.
-- Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö
matkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat
uskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan
nähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee
molemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas,
silloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.
Kuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa
luottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi
oven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja
eikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla
käsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat,
joita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka
olen!
Mutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena
Veran vuoteen laidalle.
-- Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa
pois terveytensä tähden? kysäisi hän.
-- Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista,
jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, -- vastasi
tyttö vakavasti.
-- Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen,
että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet
saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa
olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.
-- Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin
pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi.
Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on
kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja
kuningattaria puhuteltaessa.
-- Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?
-- Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.
-- Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?
-- Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni.
Nuku makeasti, sanoi hän.
-- Eikö mitään muuta?
-- Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa
kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita,
ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän
ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!
-- Mutta ei mitään matkasta?
-- Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin
saatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!
Paul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä
selvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. -- Niin se kuitenkin on,
-- sanoi hän itsekseen. -- Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä,
säästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.
Sill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.
-- Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, -- sanoi
vanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua
näihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki
kietoutuneensa. -- En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin
edessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy
tehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.
-- Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, -- pyysi kreivi
Bernhard. -- Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta
ja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken
alttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle
pojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee
taivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan
kärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme
koetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se
onnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten
helppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin.
Laiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa
takaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen
parannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä.
Taivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka
voivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä
epäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja
rauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme
aikaa, ja siitä riippuu kaikki.
-- Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia
palvelijoitaan, omia lapsiaan!
-- Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä,
joka meidät on tähän pulaan saattanut.
-- Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi
kurjuuteen ja maanpakoon! -- huudahti isä närkästyneenä.
-- Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei
ole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy
yksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa
minun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen
aikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja
häväistystä mahdoton välttää.
-- Tee sitten, mitä voit, -- sanoi kreivi vastahakoisesti. -- Mutta
kolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä
petturin osaa.
Ilkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla,
kun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle
kamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa,
tarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja
viekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa
kreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.
Hänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän
lähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin
palvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan
vaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta
kuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis
täytynyt olla auttaja; mutta kuka?
Kreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä
rattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta
niiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat
tulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai
paeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se
seikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin
kiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän
yksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut
hänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä
soutaja?
Kreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista
sattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät
Bergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena
askaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.