Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta
frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä
yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän
puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa
ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta.
Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava
maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion
toisella täydelliseksi.
Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli
siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai
kuolemaan -- isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa
puolesta.
Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut
paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä
asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä
arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät
saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia
itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli
toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä
kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki
salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä.
Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana
ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä
iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja
hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle
hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan
kunniata.
-- Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti
Joonas mielessään. -- Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että
kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän
saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja
sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani
porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni
pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.
Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että
kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin
ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle
valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko
kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa
linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä
majesteetin luo.
Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren,
majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen,
silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista
kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta
palata takaisin?... Mutta ei -- näkihän hän pääskysten lentävän sisään
tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden
lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän
toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän
rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.
Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari
saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat
ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin
sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä,
köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita
kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka
harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin
sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat
kappaleita _Don Ranudo di Colibradosta_, nälkäisiä runoilijoita, joilla
oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin
oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista,
nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen,
siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta
viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa
pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun
lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle
tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa,
jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä,
ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat
puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna
kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin
nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin
ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa
ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella
silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin
muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa
sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään.
Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän
kuin he häntä.
Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen
korkea-arvoisuutensa Hallberg. -- Maltahan mies! -- ajatteli rehellinen
talonpoika.
Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut
valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle
valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin,
Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.
Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa
vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi
vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset
vastaan.
Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää
jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan
pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis;
minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä
ajasta.
-- Kuinka on laitasi, ystäväni? -- kysyi kuningas, osoittamatta
vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä
talonpoikain suosiossa.
Vaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa
syntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli
ollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka
taisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan
tavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin
ja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa
ja vastasi:
-- Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.
-- Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi
kruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla?
-- kysyi kuningas.
-- Kiitän kysymästä, -- vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun.
-- Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta
pahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon
armolliselle majesteetille.
Kuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo
oli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. -- Missä suhteessa ovat nyt
asiat niin huonosti? -- kysyi hän.
-- Niin, -- sanoi Joonas, -- seikka on semmoinen, että ne lypsävät
toisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen
majesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit.
Täällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat
porvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä
ja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja
talonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja
sanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä
Hanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu
tekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään.
Mutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat
minut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta.
Sillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä
juttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi
saada vihiä kaikista koiruuksista.
-- Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! --
sanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja
oivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.
-- Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että
puhun pään poikki muiltakin, -- vastasi Joonas varovaisesti, -- mutta
näettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin
se tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!
-- No, kuinka se sitten on?
-- Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen
kaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet
valtakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän
rahojansa!
-- Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, -- vastasi
kuningas hyvin vakavana.
-- Arvasinhan sen, -- sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. -- Ja parasta
on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne
peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.
-- Niin minustakin, -- vastasi kuningas. -- Mutta mitä pitää minun
mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko
valtiopäiviä.
-- Ei, -- arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. --
Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.
-- Millä tavoin?
-- Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi
kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain
niinkuin entinen pelimanni.
-- Miten entinen pelimanni sanoi?
-- Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.
Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä
silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa,
että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä
vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja
sanoi entisellä armollisella äänellään: -- Minä olen kuullut toisen
sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin
hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?
-- Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti
ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä
hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo
kumartelemalla päästä sisään.
-- Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!
Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi
kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi
kuninkaan puheille oli juuri -- Hallberg.