Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin
viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin
kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat
kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.
Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista
tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein
lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon
paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa,
jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän
täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.
Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä
kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan
semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja
ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen
käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei
toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva
kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva
kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki
lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki
pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen.
Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi
lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.
Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että
paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus --
todellinen vapaus! -- on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen
tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään
pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa.
Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se
sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä
perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä.
Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät
tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky.
Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli
kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta
mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui
siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle
perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.
Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien
ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.
Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen,
puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan
hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän
kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet
näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi
muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti
ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet
kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä
että järkähtämätöntä mielenmalttia.
Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin
senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden,
mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen,
keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän
huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta
valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet,
tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi
hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän
teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan,
väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen,
toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän
tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen
köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui
alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja
erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään
ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa
vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa
auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä
sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä
selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen
koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon,
mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin
vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten
ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon
hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty
näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.
Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen
luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden
sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan
entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä
paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä
siitä.
Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla
kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain
piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan,
kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän
tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja
ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten
valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin
liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.
Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien
piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme
kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta
raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut
hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli
arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin
neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt
mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa,
ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen
leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion
jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja
Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset
valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.
Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja
asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan
odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle.
Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa
puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla
heistä muutamia neuvoskuntaan.
Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä
katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia
kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. -- Voi, --
huudahti hän lyöden otsaansa, -- onko maailmassa onnettomampaa
kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai
jättää valtakuntansa alttiiksi?
-- On, sir, -- vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, -- on
onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.
-- Se on totta, -- virkkoi kuningas tyynemmin. -- Valtakuntani on
voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä
kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain
kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.
-- Sitä uskallan epäillä, -- sanoi kreivi.
-- Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle
käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?
-- Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin
kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.
-- Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.
-- Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se,
että olette valtakunnan pelastanut.
-- Niinkö luulette? -- kysyi kuningas miettiväisenä. -- Voi, hyvä
kreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin
koko minun kruununi!
Puhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin
Scheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön
raikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät
kuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa
niin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:
Ja kun morsian oon, kun kruunun saan,
-- mä kukissa loistan --
niin sorjana tanssin mä, valio maan,
-- pois huoleni poistan.
On kruununi vihanta, kaunoinen,
-- mä kukissa loistan. --
Ei kruunua toist' ole vertaa sen,
-- pois huoleni poistan.
Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo,
-- mä kukissa loistan. --
En kruunuain kultaista peikolle suo,
-- pois huoleni poistan.
-- Kas siinä ennustus! -- naurahti kreivi Scheffer.
-- Niinpä todellakin, -- vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin
olen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja
toivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.