Aurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat
olivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut
aavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet
perheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia
lähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko
merkityksen.
Heidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa
käteen sanoen: -- Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!
-- Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten
täyttämään? -- kysyi kreivi.
-- Että luovut jostakin, -- vastasi hän.
-- Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi
sinusta itsestäsi.
-- Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?
Kreivi katseli häntä nuhdellen.
-- Sitä et voi koskaan pyytää, -- vastasi hän.
Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.
-- Kaipaisitko minua paljon, jos minä ... esimerkiksi lähtisin pitkälle
matkalle? -- kysyi hän hetken kuluttua.
-- Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?
-- Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän
kaikkien onnea.
-- Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan
taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua
sinne.
-- Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun
kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa... Lupaatko minulle,
että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!
-- Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! -- huudahti kreivi pahoilla
mielin.
-- Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, -- jatkoi
kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen
puolisonsa otsan. -- En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun.
Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme
maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään
vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon.
Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen
opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta
hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö;
tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta
vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli
muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?
-- Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi,
armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut
hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden,
selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä
kysymyksilläsi!
-- Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni
lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?
-- Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata --
en!
-- Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän
joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä
sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani... Hyvää
yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme,
sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa
muistossa!
Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan
puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja
kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna
syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.
-- Ei, -- sanoi hän, -- en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet
minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!
-- Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja
olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, -- vastasi
kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä
rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei
milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän
ollut kauniimpi kuin nyt.
-- Hyvää yötä! -- kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin
olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.
Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta
pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja
punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja
painoi sen huulille tulisen suutelon. -- Mitä aionkaan tehdä? --
huokasi hän käsiänsä väännellen. -- Miten on mahdollista, miten on
mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on
antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja
kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta
anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee
väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!
Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan
nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu
hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera
sanoi, surren vielä unessaankin: -- Bijou! Bijou!
Äidin kasvot selkenivät. -- Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, --
sanoi hän hiljaa; -- nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu
äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta
riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot
sinua, rakas lapseni!
Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui
huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa
kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä
hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut
nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän
ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä
ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean
taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta
tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan
keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan,
kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan
hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö ... hänen vaimonsa
nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen
kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta
luottamuksestaan...
Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa
liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi
vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli
toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät
kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli
koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä.
Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen
pelko valtasi hänen mielensä. -- Hän on ehkä mennyt puistoon, --
ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen
vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt
palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan
virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen
tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai
köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo
selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut
hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat
hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää
pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.
Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen,
jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu
hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:
"Rakastettuni!
Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies,
rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee,
on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.
Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan
väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä
ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin
sydämeni sykkii -- sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt
sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi.
Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa,
kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä,
ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet
itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut
voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt
kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta
asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella
aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen
mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan
vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä
ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen
rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia.
Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin,
jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta
minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä
maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet
saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi,
armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista,
jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä
alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen
ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla
kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä
maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat
lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta
halveksia äitiänsä.
Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua
ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi,
rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun
omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki
eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen
porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen
ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava
rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä
ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen
ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella,
mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi
elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan,
ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme
sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte.
Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla
puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani,
Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä
heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen
surun, minkä olen teille tuottanut.
_Ester Larsson_,
entinen kreivitär Bertelsköld."
-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, --
suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa,
erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään
Eerikki Ljungiksi.
-- Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?
-- Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. -- Hän
saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.