5. SALAMA LEIMAHTAA.

Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen.

Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi

pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta

vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna

vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin

useimmat naiset voivat.

Kreivitär Ester oli vaiti.

Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki

kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli

aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin

veneretkelle.

Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi

nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin

ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä

venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär,

ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan

maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana;

sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla

seppelöity.

-- Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli,

-- lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan

olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.

Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten

venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: -- Eihän tuo

ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.

-- Mitä! -- huudahti isä, -- etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No,

myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa

airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla,

voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen

kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten

unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.

-- Jos isäni suvaitsee, -- vastasi poika, -- astun kernaammin

veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat.

Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten

varaan. Tule Louise! -- Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen

vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin

epäiltäväin lautojen varaan.

Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella

puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli

jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan,

rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä

seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin

onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard

ollut sitä unohtanut.

Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan

portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi

isälleen, mökkiä osoittaen:

-- Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.

Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:

-- Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.

-- Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä,

vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.

Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino

hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan

halukas katsomaan asiaa päätetyksi.

-- Pitääkö minun muuttaa huomenna? -- kysyi hän,

-- Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me

suomme teille yörauhan, -- vastasi kreivi Bernhard.

-- Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä

vuotta! -- puhkesi vanha vaimo sanomaan. -- Ja minkätähden pitää minun

muuttaa?

-- Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän

tarvitsee tätä paikkaa.

-- Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö

hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua

pois viheliäiseltä turpeeltani?

-- Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin

maistuu uni paremmin, -- ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että

jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.

-- Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? -- vaikeroi eukko,

hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.

-- Ruodille, eukkokulta, -- ilvehti kreivi Bernhard. -- Elämänne on

liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.

-- Minäkö ruodille! -- ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.

Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän

päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni

kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi

turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut

viimeiset pilkalliset sanat.

Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: --

Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä

peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille,

eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.

-- Niinkö luulette, madame? -- virkkoi kreivi Bernhard terävästi.

-- Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.

-- _Nous verrons_; saammepahan nähdä.

-- Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi

olla tarkoituksesi.

-- Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa

vakuutettu siitä, että nyt se on, -- vastasi nuori kreivi, alentaen

äänensä kuiskaukseksi. -- Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut

Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän

tulisi kuitenkin muistaa _kuka te olette ollut_ ja _kuka olette_,

madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla

niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä

muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin

vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän

kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin

korkeintaan suvaita.

Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta

hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin

monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana.

Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:

-- Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen

jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen

perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani -- sillä vasten tahtoasi

täytyy minun sinua siksi sanoa -- on siis todella tultu niin pitkälle,

ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa

eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä

vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole

tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten

koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään

häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi

olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole

osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla

tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?

-- Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, -- vastasi

kreivi Bernhard, -- mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole

kysymys _arvostanne_, vaan _vallastanne_. Mielellänihän myönnän

teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan

armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään

itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä

on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin

huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella

kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä

hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi.

Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa,

jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko

niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen.

Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä

Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne

ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä,

madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä

estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin

teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita -- ne pudistetaan

pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.

Kreivitär hymyili surullisesti.

-- Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut

kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla

selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.

-- Eläköön Carolus! -- kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen

ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä

isännän syntymäpäivän kunniaksi.

Välskärin kertomuksia 5 Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen. · 第 40 / 95 题