Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen.
Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi
pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta
vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna
vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin
useimmat naiset voivat.
Kreivitär Ester oli vaiti.
Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki
kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli
aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin
veneretkelle.
Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi
nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin
ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä
venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär,
ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan
maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana;
sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla
seppelöity.
-- Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli,
-- lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan
olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.
Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten
venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: -- Eihän tuo
ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.
-- Mitä! -- huudahti isä, -- etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No,
myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa
airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla,
voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen
kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten
unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.
-- Jos isäni suvaitsee, -- vastasi poika, -- astun kernaammin
veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat.
Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten
varaan. Tule Louise! -- Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen
vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin
epäiltäväin lautojen varaan.
Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella
puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli
jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan,
rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä
seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin
onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard
ollut sitä unohtanut.
Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan
portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi
isälleen, mökkiä osoittaen:
-- Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.
Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:
-- Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.
-- Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä,
vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.
Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino
hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan
halukas katsomaan asiaa päätetyksi.
-- Pitääkö minun muuttaa huomenna? -- kysyi hän,
-- Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me
suomme teille yörauhan, -- vastasi kreivi Bernhard.
-- Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä
vuotta! -- puhkesi vanha vaimo sanomaan. -- Ja minkätähden pitää minun
muuttaa?
-- Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän
tarvitsee tätä paikkaa.
-- Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö
hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua
pois viheliäiseltä turpeeltani?
-- Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin
maistuu uni paremmin, -- ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että
jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.
-- Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? -- vaikeroi eukko,
hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.
-- Ruodille, eukkokulta, -- ilvehti kreivi Bernhard. -- Elämänne on
liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.
-- Minäkö ruodille! -- ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.
Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän
päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni
kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi
turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut
viimeiset pilkalliset sanat.
Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: --
Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä
peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille,
eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.
-- Niinkö luulette, madame? -- virkkoi kreivi Bernhard terävästi.
-- Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.
-- _Nous verrons_; saammepahan nähdä.
-- Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi
olla tarkoituksesi.
-- Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa
vakuutettu siitä, että nyt se on, -- vastasi nuori kreivi, alentaen
äänensä kuiskaukseksi. -- Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut
Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän
tulisi kuitenkin muistaa _kuka te olette ollut_ ja _kuka olette_,
madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla
niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä
muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin
vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän
kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin
korkeintaan suvaita.
Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta
hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin
monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana.
Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:
-- Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen
jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen
perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani -- sillä vasten tahtoasi
täytyy minun sinua siksi sanoa -- on siis todella tultu niin pitkälle,
ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa
eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä
vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole
tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten
koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään
häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi
olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole
osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla
tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?
-- Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, -- vastasi
kreivi Bernhard, -- mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole
kysymys _arvostanne_, vaan _vallastanne_. Mielellänihän myönnän
teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan
armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään
itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä
on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin
huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella
kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä
hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi.
Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa,
jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko
niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen.
Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä
Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne
ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä,
madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä
estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin
teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita -- ne pudistetaan
pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.
Kreivitär hymyili surullisesti.
-- Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut
kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla
selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.
-- Eläköön Carolus! -- kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen
ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä
isännän syntymäpäivän kunniaksi.