4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.

On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin

luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy

työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen

olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki

tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä

voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.

Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat

suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä.

Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin

väleihinsä -- sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo

arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa,

ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.

Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän

jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon

vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat

kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän

voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli

kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja

ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.

Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin

hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja

kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa

ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä,

rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa

edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen

vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi

uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla

nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän _täytyi_ siis olla vihamiehiä.

Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli

vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi

otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta

eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra

loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita",

oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan

väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla

vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata

äitipuoltansa. Eikä mikään -- ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys

hänen ystävyytensä saavuttamiseksi -- ollut voinut haihduttaa tätä

vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen

oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen

jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.

Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti

olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli

äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin

sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus

oli saanut entiset tunteet hälvenemään.

Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi

Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista

maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana

käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise

oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili

veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa

hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse

kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa

osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle

pojalle.

Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se

upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja

joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka

kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin

todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman

ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle

käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.

-- Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, --

sanoi Lejonram. -- Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla

Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen

kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä

onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina

ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät!

Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on

rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa.

Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita

vanhoja metsämiehiä varten.

-- Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka

seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei

liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, -- sanoi kreivi

Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään

sisartaan taluttaen. -- José, -- virkkoi hän espanjalaiselle

kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, --

nouda pyssyni!

José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu

lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli

laitumella.

-- Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! --

laski isä leikkiään. -- Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me

muut emme voi havaita muita kuin lampaita.

-- Tehkää hyvin, majuri hyvä! -- sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle

pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa

puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!

-- Ei kiitos, -- vastasi Lejonram, -- se sopii paremmin poikasille.

Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva

äitisi sallii.

-- Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä

meiltä viatonta huvitusta, -- virkkoi kreivi Bertelsköld, joka

luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan

ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa

hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.

Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin

säikähdyksestä huudahtaen. -- Se on minun Bijouni! -- kiljaisi hän, ja

tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.

Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli,

nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman

ihailunsa esine.

-- Anna olla! -- huudahti isä; -- mutta se oli jo myöhistä. Pyssy

pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti

korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.

-- _Fi donc!_ -- sanoi Lejonram, -- tuon olisit voinut jättää

teurastajan tehtäväksi.

-- Pyh, -- vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin

jo häveten pikaisuuttaan; -- näkisipä setä vain härkätaisteluja!

Vera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi;

hän löi sillä veljeänsä käsivarteen.

-- Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, -- lausui Bernhard

kylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.

Kreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle

nuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä

ja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.

Myös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja

koetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua,

ja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi

Bergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia

onnistuneista laitoksistaan.

-- Vai niin, -- sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, -- tekö olette

Bergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä

ystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja

porkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin,

kokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan

kanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta

ripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää

ihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.

-- Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, -- vastasi

puutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta

moitteesta.

-- Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että

hänellä on noin uuttera palvelija, -- vastasi kreivi samaan tapaan, --

mutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä

korut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan,

ymmärrättehän?

-- Ymmärrän, -- sanoi syvästi loukattu mies, -- enkä aio virkaeroani

odottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän

kreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä

milloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.

-- Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun

kunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.

-- Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa

arvossa, -- virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.

-- Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle

hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut

kihloissa teidän kanssanne, madame?

Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne

kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.

Välskärin kertomuksia 5 Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen. · 第 39 / 95 题