On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin
luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy
työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen
olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki
tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä
voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.
Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat
suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä.
Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin
väleihinsä -- sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo
arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa,
ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.
Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän
jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon
vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat
kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän
voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli
kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja
ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.
Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin
hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja
kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa
ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä,
rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa
edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen
vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi
uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla
nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän _täytyi_ siis olla vihamiehiä.
Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli
vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi
otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta
eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra
loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita",
oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan
väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla
vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata
äitipuoltansa. Eikä mikään -- ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys
hänen ystävyytensä saavuttamiseksi -- ollut voinut haihduttaa tätä
vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen
oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen
jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.
Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti
olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli
äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin
sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus
oli saanut entiset tunteet hälvenemään.
Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi
Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista
maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana
käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise
oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili
veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa
hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse
kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa
osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle
pojalle.
Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se
upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja
joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka
kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin
todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman
ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle
käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.
-- Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, --
sanoi Lejonram. -- Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla
Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen
kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä
onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina
ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät!
Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on
rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa.
Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita
vanhoja metsämiehiä varten.
-- Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka
seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei
liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, -- sanoi kreivi
Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään
sisartaan taluttaen. -- José, -- virkkoi hän espanjalaiselle
kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, --
nouda pyssyni!
José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu
lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli
laitumella.
-- Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! --
laski isä leikkiään. -- Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me
muut emme voi havaita muita kuin lampaita.
-- Tehkää hyvin, majuri hyvä! -- sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle
pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa
puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!
-- Ei kiitos, -- vastasi Lejonram, -- se sopii paremmin poikasille.
Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva
äitisi sallii.
-- Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä
meiltä viatonta huvitusta, -- virkkoi kreivi Bertelsköld, joka
luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan
ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa
hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.
Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin
säikähdyksestä huudahtaen. -- Se on minun Bijouni! -- kiljaisi hän, ja
tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.
Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli,
nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman
ihailunsa esine.
-- Anna olla! -- huudahti isä; -- mutta se oli jo myöhistä. Pyssy
pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti
korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.
-- _Fi donc!_ -- sanoi Lejonram, -- tuon olisit voinut jättää
teurastajan tehtäväksi.
-- Pyh, -- vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin
jo häveten pikaisuuttaan; -- näkisipä setä vain härkätaisteluja!
Vera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi;
hän löi sillä veljeänsä käsivarteen.
-- Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, -- lausui Bernhard
kylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.
Kreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle
nuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä
ja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.
Myös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja
koetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua,
ja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi
Bergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia
onnistuneista laitoksistaan.
-- Vai niin, -- sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, -- tekö olette
Bergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä
ystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja
porkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin,
kokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan
kanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta
ripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää
ihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.
-- Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, -- vastasi
puutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta
moitteesta.
-- Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että
hänellä on noin uuttera palvelija, -- vastasi kreivi samaan tapaan, --
mutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä
korut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan,
ymmärrättehän?
-- Ymmärrän, -- sanoi syvästi loukattu mies, -- enkä aio virkaeroani
odottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän
kreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä
milloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.
-- Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun
kunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.
-- Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa
arvossa, -- virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.
-- Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle
hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut
kihloissa teidän kanssanne, madame?
Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne
kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.